perjantai, 6. maaliskuu 2009

Myrkky (Uniklubi, PG-13, songfic, angst, slash)

Title: Myrkky
Author: lusikka
Beta: Amoureuse tuolta Halalitystä :)
Warnings: Hmm, angstia? :P
Fandom: Uniklubi
Pairing: En nyt viiti mennä paljastamaan kaksoispistedee
Genre: slash, songfic, angst
Disclaimer: Ihmisiä en omista, vaik oishan se ihan kiva jos ois yks Janne tossa narunpäässä.. Ku se on niin söpö kaksoispistedee Ja joo, en tee tällä rahaa, enkä väitä et näin ois tapahtunu/tuis tapahtumaan.. Kuten kaikki kai arvaskin? kaksoispistedee
Summary: Rakkaus saa ihmisen tekemään epätoivoisia tekoja, varsinkin yksipuolinen rakkaus.. Mun alkuperäinen idea oli, et tällä Jannen rakastetulla on työttäystävä, ja et sen suhde Janneen perustuu ihan vaan seksiin, mut se nyt ei kovin hyvin tullu esille tässä xDD
A/N: Joo tälläsen menin tossa yks yö kirjottamaan.. Ja päätin nyt kiusata tällä teitäkin kaksoispistedee Ite pidän tästä tosi paljon, koska yleensä mun kuvailu ei oo läheskään tätä luokkaa. Tässä vaan onnistuin, ainaki mielestäni, jotenki hyvin kaksoispistedee
Toivoisin, et jos joku tän vaivautuu lukemaan, ni kommentois myös. Tälläselle kirjailijanalulle ne kommentit on lähes elintärkeitä, heti siinä unen ja ruuan jälkeen :P




"Mä rakastan sua...", vain hiljainen kuiskaus kaikui huoneessa, leijui ilmassa hetken ennen kuin katosi huoneen raskaaseen pimeyteen. Eikä kukaan ollut kuulemassa niitä sanoja, ei ketään joka olisi vastannut hiljaiseen kuiskaukseen. Se ainoa jolle sanat oli tarkoitettu, oli poissa. Ainoa jonka vuoksi olisi mitään järkeä lausua ne sanat, ainoa jolle kerrottuina ne pitäisivät paikkansa. Ainoa joka ei koskaan vastaisi samalla tavalla, ei vaikka hän kuulisi samat sanat miten monta kertaa tahansa.

Pyydän et viettäisit yösi mun vierellä
Tahtoisin maistaa taas veren sun kieleltä
Kun niin helposti juovuttaa


Janne oli polvillaan huoneensa lattialla, päällään vain rispaantuneet ja polvista puhki kuluneet farkut, sukka toisessa jalassa ja kasvot itkuisina. Paksu rullaverho, jonka tarkoitus oli estää ketään näkemästä sisälle, esti nyt Jannea näkemästä ulos, näkemästä loputtoman mustaa taivasta ja sitä täplittäviä tähtiä, sekä kuuta. Kuuta joka oli valvonut niin monta tuskaista ja yksinäistä yötä hänen kanssaan ainoana lohduttajana ja kuuntelijana.

Sä tiedät hyvin kuinka pitää mua hengissä
Sun sanat valheina taas mun edessä
Mut niin kauniisti kerrot sen
Vaikka aina sattuu


Myönnettäköön, että Janne oli rakastunut. Ensimmäistä kertaa elämässään hän oli rakastunut, ja rakkaus sattui. Kukaan ei ollut koskaan varoittanut häntä, kertonut, että rakkaus tuntui niin pahalta,
että se satutti, sivalsi unelmat palasiksi ja repi sydämen rinnasta. Paiskasi sen lattialle ja talloi murskaksi, heitti samalle kaatopaikalle haavoitettujen ja rampautettujen unelmien kanssa. Mies karjaisi ja huitaisi yöpöydällään olevan valokuvakehyksen lattialle. Kehykset ja kuvan, jossa hän itse seisoi sen petollisen ja silti niin rakastettavan haaskalinnun vieressä hymyillen tyytyväisesti, näennäisen onnellisena, vaikka olikin kaikkea muuta. Kehyksen lasi hajosi helähtäen osuessaan lattiaan, halkesi siististi kahteen kappaleeseen, samalla tavalla kahtia kuin Jannen sydän oli hajonnut.

Valveilla liian monta tuntia
Vie nyt sua kauemmaksi
Käärmeen puremat mun kaulalla
Tapat minut myrkylläsi
Jos en lisää saa
Myrkkyäsi maistaa


Päivät olivat turhia, yhtä tuskaa ja kidutusta, illan ja yön odotusta. Ne Janne vietti huoneessaan odottaen illan hämärtymistä ja nukkumaan menoa, sen kaikkein rakkaimman viereen pääsemistä. Yöt olivat ainoat joilla oli väliä, ne sai sentään viettää sen ainoan ihmisen vieressä, jonka vuoksi elää. Sai olla ihan lähellä, haistaa sen tuoksun ja kuunnella hiljaista hengitystä. Ja niin ihanalta kuin se tuntuikin ja niin riippuvainen kuin Janne siitä olikin, oli se silti petollista. Petollista kuin tienpintaan talvisin muodostuva musta jää, jota ei voinut nähdä mutta joka niin helposti suisti auton kuolettavasti tieltä. Mies hymähti ja laski katseensa lattialla edessään lojuvaan puukkoon. Pelkkää seksiä, Janne oli kyllästynyt olemaan pelkkää seksiä rakastaessaan itse niin paljon, niin palavasti. Hän kurotti puukon käteensä iloton hymy kalpeilla, väsyneillä kasvoillaan.

Leijun kuin varjo sinun askelten perässä
Enkä tiedä miten pysyä hengissä
Jos en sinua kiinni saa


Hän ei tulisi koskaan saamaan vastarakkautta, hän tiesi sen. Ja nyt liian pitkään kestäneenä suhde, josta hän oli tullut niin riippuvaiseksi, oli suistanut hänet tieltään kuin musta jää suistaa auton, suistanut ja tuominnut kuolemaan. Ei hän voisi enää elää ilman rakkautta, vain nukkena toisen julmassa leikissä, joka ei tehnyt kuin leikkijänsä onnelliseksi. Hetkeksi Janne antoi väsyneiden silmiensä painua kiinni, vain hetkeksi ennen kuin hän pakotti ne auki uudelleen. Hän peilasi huoneen hämärässä kuvaansa puukon kiiltävästä terästä ja irvisti. Milloin hänestä oli sen näköinen tullut, pelkkä irvikuva entisestä itsestään, vain tyhjä kuori jäljellä. Ja kaikki se muka vain rakkauden takia? Liian kovan hinnan hän oli joutunut rakkaudesta maksamaan, ja nyt maksukyvyttömäksi asti kulutettuna hänellä oli vain yksi mahdollisuus jäljellä, vain yksi kortti käyttämättä. Viileä teräs tuntui hyvältä iholla.

Pyydän et antaisit palan sun silmistä
Päästäisiin pakoon tästä hetkestä
Kun niin hyvin tiedät sen
Miltä tuntuu...


Janne painoi puukon ihoonsa, painoi niin kovaa, että se upposi ihon läpi sen alla oleviin kudoksiin, löytäen ihon alla olevan verisuonen ja tuhoten senkin tieltään. Kipu tuntui todelliselta, se oli niin todellista, että Janne nauroi. Kipu oli ensimmäinen todellinen asia hänen elämässään pitkään aikaan. Ja hän nauroi, kai järkensä menettäneenä, ilotonta ja kolkkoa naurua, katsellessaan miten veri suorastaan roiskui hänen ranteessaan irvistelevästä avohaavasta. Tahrien huoneen valkoiset seinät, lattian, huonekalut, se muodosti lattialle pienen tismalleen sydämen muotoisen lammikon.

Valveilla liian monta tuntia
Vie nyt sua kauemmaksi
Käärmeen puremat mun kaulalla
Tapat minut myrkylläsi
Jos en lisää saa
Myrkkyäsi maistaa


Nauru vaimeni, muuttui itkuksi, kesti hetken ennen kuin sekin vaimeni. Sitten Janne kaatui kasvoilleen lattialle, silmät avoinna edelleen, nähden lohdullisen poispääsyn, kuoleman, lähenevän hiljaisilla askelilla kuin saalista kohti hiipivä kissa. Ja saaliiksi Janne itsensä tunsikin, hänellä oli leikitty niin kuin kissa leikkii saalistamallaan hiirellä ennen kuin nostaa tassunsa viimeiseen tappavaan iskuun. Ja silti hänen verestä tahriintuneet huulensa kuiskasivat viimeisiksi sanoikseen sen ihmisen nimen, jota hän niin kovasti rakasti ja vihasi, joka oli tehnyt hänen elämästään silkkaa helvettiä, ja silti niin täydellistä ollen ainoa asia jonka vuoksi elää. Ihmisen, jota hän oli kuollakseen rakastanut, mutta joka ei ollut rakastanut takaisin, eikä kai koskaan tulisi rakastamaankaan. Ei kai ihmistä voinut pakottaa rakastamaan?

Jos en lisää saa

"Jussi."

Jos en lisää saa myrkkyäsi maistaa

sunnuntai, 8. helmikuu 2009

Kuka olisikaan arvannut? // Osa 1

Title = Kuka olisikaan arvannut? (tiedän, huono nimi.. Parempaa saa ehdotella :DD)
Author = Miä itse, eli Lusikka
Beta = Ei ole tälläkään :P
Pairing = Jukka/Jarno
Rating = K-13/K-15
Genre = Kaikennäköstä pitäs löytyä kai :D
Warnings = Itsensä telomista, huonoa kielenkäyttöä, paska kirjottaja joten tekstikin on mitä on, mahdollisesti jatkossa myös seksiä.
Disclaimer = En omista Duudsoneita, vaikken panis yhtään pahakseni, jos omistaisin :D Kaikki muut hahmot omistan. Tapahtumat ovat suurimmaksi osaksi täysin mun kieroutuneen mielikuvituksen tuotetta, jotkut jätkien tempuista on kyllä lainattu suoraan heidän tv-sarjastaan :) En väitä että näin ois tapahtunu/tuis tapahtumaan, ellei lasketa niitä ohjelmasta lainattuja temppuja. En siis väitä, että Jarno ois ihastunu Jukkaan xD

 

1.

Kooma. Voi luoja miten Jarno vihasikin sitä sanaa. Ja silti se pyöri jatkuvasti hänen mielessään, hän ei voinut olla ajattelematta sitä. Ja miten olisikaan voinut, kun paras kaveri makasi sairaalassa, koomassa?

Jarno oli parin viimepäivän aikana viettänyt sairaalassa aikaa enemmän kuin koskaan ennen. Hän ei ollut astunut jalallaankaan ulos rakennuksesta sen jälkeen, kun oli sinne ambulanssin kyydissä muutama päivä sitten saapunut.

Nytkin vaaleatukkainen mies istui sairaalasängyn vieressä olevalla tuolilla pää sängyn reunaan nojaten. Hän oli sulkenut silmänsä, koska häntä väsytti aivan mielettömästi. Silti hän ei voinut kuvitella saavansa unta, ei nyt. Jarno ei ollut nukkunut kahteen edelliseen vuorokauteen hetkekäkään. Hän oli vain istunut ystävänsä sängyn laidalla valvomassa toisen unta, rukoilemassa hiljaa mielessään tuon heräävän.

Huoneen ovi aukesi narahtaen vaimeasti, ja Jarno kohotti hitaasti päänsä ja kääntyi katsomaan ovelle. Nuori, tummatukkainen hoitaja oli pistänyt päänä ovenraosta huoneeseen.
"Miten sä voit?" nainen kysyi ja hymyili myötätuntoisesti. Tuo oli yksi niistä hoitajista, jotka olivat hoitaneet Jarnoa ja hänen kolmea kaveriaan useammin kuin kerran.

"Oon mä paremminkin voinut", Jarno hymähti ja pakotti kasvoilleen pienen, ilottoman hymyn.
"Uskothan sä, kun mä sanon että me tehdään Jukan hyväks kaikki mitä vaan voidaan?"
"Uskon. Mä en vaan voi olla miettimättä, et jos se ei riitä", Jarno sanoi käheästi ja käänsi katseensa takaisin sängyllä makaavaan kaveriinsa.
"Mä en voi luvata, et me saadaan Jukka kuntoon, mut ainakin me tehdään kaikkemme."
"Miksei Jukka herää? Se on ollu koomassa jo kaks vuorokautta. Miten kauan se vielä voi vaan maata tossa?"
"Kooman pituus riippuu ihan potilaasta, ja siitä mitä on tapahtunut. Jukan tila on hvyin vakava, hänen sydämensä oli pysähdyksissä melkein kaksikymmentä minuuttia, ja on ihme että hän ylipäätään on enää hengissä. Jukka on harvinaisen vahvaa tekoa, ja todella vahvasti kiinni tässä maailmassa."
"Mä tiedän. Jukka on vahvempi ku kukaan."
"Mut vaikka Jukka heräisikin, niin hän ei välttämättä enää koskaan ole ennallaan."
"Mitä sä tarkotat?" Jarno katsoi hoitajaa silmät suurina, pelokkaina.
"Niin pitkä sydämenpysähdys on voinut jättää pysyvät jäljet Jukkaan. Jukalla saattaa olla vaikka joku aivovaurio, joka huomataan vasta Jukan herättyä", nainen, Pinja, sanoi pahoittelevasti.

"Jukan on pakko tulla kuntoon. Pakko", Jarno mutisi enemmän itselleen kuin hoitajalle, ja kääntyi taas katsomaan Jukkaa.
"Mä olen pahoillani", hoitaja sanoi. Hetken kuluttua kuului hiljainen narahdus sen merkiksi, että hoitaja oli lähtenyt ja jättänyt Jarnon ja Jukan kahden.

Jarnon katse juuttui taas Jukkaan kuin lasittuneena. Niin oli parina viimepäivänä käynyt usein. Jarno vain istui tuijottamassa Jukkaa kuin yrittäen tuijotuksellaan saada tuon avaamaan silmänsä.
Jukan vaaleat hiukset olivat osittain valahtaneet hänen kasvoilleen, ja tämän kasvoilla oli hengityskoneen maski, joka huuruuntui tasaisin väliajoin Jukan hengittäessä ulos. Jarno tiesi liiankin hyvin, että Jukka hengitti vain tuon koneen ansiosta, että Jukka oli liian huonossa kunnossa edes hengittääkseen itse.

Jukan kädet lepäsivät sängyllä hänen hoikan, siniseen sairaalapyjamaan verhotun vartalonsa molemmin puolin, ja vasemmassa kädessä oli kipsi. Kipsi Jukalla oli myös jalassa, mutta sitä ei voinut nähdä, koska Jukalla oli valkoinen peitto päällään. Jukan toinen silmä oli mustana, ja hänen poskessaan ja otsassaan oli haavoja.

Oli Jukka ennenkin kaikkea tyhmää ja vaarallista tehnyt, todellakin. Tuolla oli varmaan vieläkin arvet perseessä sen seurauksena, kun hän oli istunut kuuman hellan päälle. Jukka oli vapaaehtoisesti ajanut autolla silmät sidottuina kivitalon seinään, eikä siitäkän ollut mitään hyvää seurannut. Luita oli murtunut enemmän kuin kerran, ja yhden selkärangan murtuman takia Jukka oli melkein haalvantunut, mutta näin huonossa kunnossa Jukka ei ollut koskaan ollut. Eikä Jarno voinut olla syyttämättä itseään toisen tilasta. Hänen syytäänhän se oli. Ja Jarno tiesi, että jos Jukka ei selviäisi ja tulisi kuntoon hän ei voisi koskaan antaa sitä itselleen anteeksi. Ei koskaan.

Huoneen ovi aukesi taas, ja Jarno käänsi Jukan kasvoihin lasittuneen katseensa ovelle. Jarppi asteli huoneeseen hieman väsyneen näköisenä, mutta kuitenkin pieni hymy kasvoillaan.
"Sä se vaan jaksat istua täällä", Jarppi huomautti ja veti seinän vieressä olevan tuolin lähemmäs Jukan sänkyä istuen tuolille.
"En mä voi lähteäkään", Jarno totesi yksinkertaisesti kääntäen katseensa Jarpista takaisin Jukkaan.
"HP:n pitäis kans tulla pian. Se meni vaan ostamaan kahvia. Ei vissiin nukkunu viimeyönä kovin hyvin", Jarppi sanoi. Hymy oli kadonnut hieman tukevan miehen kasvoilta hänen katsellessaan tajutonta ystäväänsä.

"Säkö sitten nukuit kovinkin hyvin?"Jarno kysyi vilkaisten silmäkulmastaan Jarppia.
"Ei valittamista. Kyllä mä melkein kymmenen tuntia nukuin", Jarppi sanoi ja haukotteli. Miten tuo oli pystynyt nukkumaan? Jarno ei saanut nukuttua edes viittä minuuttia, kuva Jukasta makaamassa tuossa ilmestyi hänen luomilleen heti kun hän vain sulki silmänsä. Hän ei pystynyt vajoamaan siihen unen tarjoamaan tiedottomuuteen jota olisi kaivannut, ei pystynyt jättämään mielessään pyöriviä itsesyytöksiä ja pahaa oloa, ei vain voinut nukkua.

"Pinja sano, ettei Jukka välttämättä enää koskaan tuu ennalleen, vaikka heräiskin", Jarno sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen.
"Mitä se sillä tarkotti?" Jarppi kysyi ja käänsi katseensa Jarnoon kohottaen kulmiaan.
"Jukka on saattanut saada vaikka jonkun aivovaurion tai jotain", Jarno sanoi purren kevyesti alahuultaan. Pelkkä ajatus siitä sai hänen selkäpiinsä karmimaan. Mitä jos Jukka vaikka menettäisi muistinsa, eikä haluaisi enää olla yksi Duudsoneista? Eihän siitä tulisi mitään, ei se vaan voisi mennä niin.

Ovi aukesi taas rikkoen hiljaisella narahduksellaan miesten välille laskeutuneen hiljaisuuden. Melkein välittömästi oven auettua huoneen täytti korkea, taukoamaton piippaus. Jarno luuli väsyneillä aivoillaan piippauksen ja oven aukeamisen liittyvän toisiinsa, ja kääntyi katsomaan ovella seisovaa HP:tä. Nähdessään HP:n kauhistuneet, valkoisiksi valahtaneet kasvot Jarno kuitenkin ymmärsi mistä oli kysymys, ja käänsi katseensa koneeseen, joka oli vielä hetki sitten piirtänyt tasaista siksak-kuviota näytölleen ilmoittaen Jukan sydämen lyövän normaalisti. Nyt koneen näytölle piirtyi vain vaakasuora viiva, ja kone ujelsi merkiksi siitä, ettei kaikki ollut hyvin.

Jarno ponkaisi ylös tuolistaan ja löi kätensä seinässä olevalle hälytysnapille pala kurkussaan edes tajuamatta vielä kunnolla mitä oli tapahtunut.

"Mitä vittua?" Jarppi älähti hätääntyneellä äänellä ja nousi seisomaan niin nopeasti, että kaatoi tuolin jolla oli istunut. Jarno ei pystynyt sanomaan mitään, tuntui kuin hänen henkitorvensa olisi umpeutunut tai jotain, eikä hän voinut hengittää. Hänen kurkkuunsa noussut pala esti äänen kulkemisen, ja vaikka Jarno yritti sanoa Jarpille ja HP:lle, että hakisivat apua, hän ei saanut aikaiseksi mitään ääntä. Jarno vain painoi hälytysnappia yhä uudelleen ja uudelleen rukoillen jonkun tulevan paikalle mahdollisimman pian.

"Mikä täällä on hätänä?" Pinjan ääni kuului ovelta, ja Jarno kääntyi hätääntyneenä katsomaan Pinjaa lopettaen hälytysnapin terrorisoimisen. Pinja katsoi hetken Jukan sydänviivaa piirtävää konetta ja kääntyi sitten palaten käytävään.
"Sydämenpysähdys seiskassa!" Pinja kailotti juostessaan käytävää pitkin hakemaan päivystämässä olevaa lääkäriä.

Jarno katsoi neuvottomana ja paniikissa kahta ystäväänsä, joiden kasvot paistoivat samanlaista ahdistusta ja pelkoa kuin hänen omatkin kasvonsa. Kaikkien aivoihin mahtui vain yksi ajatus: mikä helvetti sillä lääkärillä kesti?

Ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua, joka todellisuudessa kesti vain korkeintaan pari minuuttia, huoneeseen saapui peräti kaksi lääkäriä, ja kaksi hoitajaa, joista toinen oli Pinja.
"Ulos huoneesta!" toinen, vanhempi ja harmaatukkainen, lääkäri komensi Jarnoa, HP:tä ja Jarppia. Kaksi muuta lähtivät perääntymään ovelle päin, mutta Jarno jäi kuin lamautuneena seisomaan sängyn viereen
"Ulos!" lääkäri karjaisi ja osoitti ovea toisen lääkäri ottaessa elvytysvälineitä esille. Pinja oli jo kiskaissut peiton pois Jukan päältä ja avannut tämän sairalaapyjaman paidan napit paljastaen Jukan rinnan.

Jarno ei tuntunut edes tajuavan, että lääkäri puhui hänelle. Hän ei oikeastaan edes kuullut lääkärin sanoja. Ainoa mitä Jarno kuuli, oli sydänkäyrää piirätävän koneen pelottava ujellus. Jukka ei voisi kuolla, ei vain voisi. Eihän?

"Viekää hänet ulos", lääkäri karjaisi lopulta kääntäen katseensa Jarnosta Jarppiin ja HP:hen tajuttuaan ettei Jarno edes tiedostanut hänen sanojaan. Jarno säpsähti hereille transsistaan kun Jarppi laski kätensä hänen olkapäälleen.

Jarno riuhtaisi itsensä irti Jarpin otteesta kääntämättä katsettaan pois Jukasta.
"Jarno, meidän pitää mennä ulos", Jarppi sanoi ja tarttui ystävänsä hartiaan uudelleen. Jarnon riuhtaistessa itsensä toistamiseen vapaaksi pitkätukkaisen ystävänsä otteesta, Jarppi ei nähnyt muuua keinoa kuin tarttua Jarnoa kainaloiden alta kiinni ja lähteä raahaamaan häntä ulos huoneestaa.

Jarno yritti parhaansa mukaan riuhtoa itsensä irti Jarpin otteesta, huitoi käsillään ystäväänsä ja karjui tälle käyttäen varmasti jokaista tietämäänsä kirosanaa käskiessään tämän irrottaa läskiset kouransa hänestä. Vaikka tilanne näyttikin Jarnon kannalta aika toivottomalta, hänen tukevahko ystävänsä oli häntä huomattavasti vahvempi, ei Jarno lopettanut vastaan tappelemista edes Jarpin jo raahattua hänet huoneesta.

Ei hän mitenkään voisi jättää Jukkaa tuonne, ei tälläisellä hetkellä. Hänen oli pakko päästä takaisin huoneeseen, Jukan luokse. Hänestä tuntui, että Jukka saattaisi ihan hyvin kuolla, jos hän ei olisi paikalla. Että lääkärit saattaisivat lopettaa elvytyksen liian aikaisin jos hän ei olisi huoneessa vahtimassa heitä. Eikä hän silti voinut tehdä mitään, ei mitään, päästäkseen takaisin huoneeseen, koska Jarppi oli kaatanut hänet vatsalleen lattialle ja istui nyt hänen selkänsä päällä, eikä hän pystynyt liikkumaan siitä mihinkään.

perjantai, 23. tammikuu 2009

Kaikkein kovin kundi, K-13

Title = Kaikkein kovin kundi
Author = Kukapa muukaan, jos ei Lusikka?
Beta = Ei ole, joten virheistä ilmotelkaa :D
Pairing = Alex/Vito
Rating = K-13 kait
Genre = Joku romance, humour, drama, ehkä lievä angst, jne :D
Warnings = Huonoa tekstiä, rumaa kielenkäyttöä, kiroilua, mahdollisesti erittäin epätarkasti kuvailtua seksiä, mutten usko :DD
Disclaimer = Omistan kaikki hahmot, ja tapahtumat ja paikat on itse keksittyjä, joten mitään ei saa kopioida. En saa tästä rahaa, harmi kyllä, vaan ihan omaksi ilokseni, ja muiden kauhuksi, kirjoitan :DD

Omistan tän Silverimurulle (www.lemmikki.se), joka heitti mulle tän haasteen, kun olin hetken ruinannut. Ja koska toisena vaihtoehtona oli homo, balettia harrastava poika, niin valitsin tän xD

Silveri, oot tärkee <3

 

Prologi

Jos katsoisit tiistaina viittä vaille kolmelta Itä-Helsingissä sijaitsevan tyttökoulun ikkunasta sisälle luokkaan numero kuusitoista, saisit vastaasi tummanruskeiden silmien kummastuneen katseen. Ne silmät kuuluisivat Alexsandra Kuusiluomalle, tutummin Alexille, kyseisen tyttökoulun yhdeksättä luokkaa käyvälle tytölle, joka olisi juuri terveystiedontunnilla. Häntä ei voisi vähempää kiinnostaa opettajan puhe matkaripulista, tai miksi hän sitä sitten nimittikin.

Matkaripulin sijaan Alexin ajatukset luultavasti harhailisivat harjoituksissa, jotka alkaisivat neljältä keskustassa sijaitsevalla jäähallilla, joka oli reilun kolmen kilometrin päässä koulusta. Jos Alex pitäisi kiirettä, hän ehtisi juuri ja juuri bussiin, joka veisi häneet jäähallille. Hän olisi melkein tunnin etuajassa, muttei se mitään. Ainahan hän voisi mennä jäähallin aulassa sijaitsevaan kahvilaan juomaan kokista ja katselemaan söpöjä urheilijapoikia, jotka kävelisivät ohi ajatuksissaan tai kiirehtien johonkin.

Harkkojen jälkeen Alex menisi Jorin luokse. Luultavasti Antti-Eetu, Sami, Tuomas tai joku muu pojista tulisi sinne myös. Pelattaisiin pleikkarilla lätkää ja syötäisiin jotain hyvää, mitä Jorin äiti kokkaisi. Alex saattaisi kertoilla juttuja koulunsa typeristä kanoista, ja he nauraisivat niille idiooteille. Tai sitten pojat kertoisivat jotain juttuja koulustaan, ja Alex kuuntelisi kateellisena. Jorin pikkuveli saattaisi tunkea heidän seuraansa, tai sitten Jorin kadun toisella puolella asuva, mielettömän söpö, serkku päättäisi tulla kylään.

Vasta reilusti kahdeksan jälkeen Alex lähtisi kotiin. Koska hän oli bussilla liikkellä, hän joutuisi kävelemään, ellei Jorin äiti sitten tarjoutuisi antamaan hänelle kyydin kotiin. Vaikka mielelläänhän Alex käveli. Ei Jorin luota ollut hänen kotiinsa kuin muutaman kilometrin matka, ja Alex oli tottunut kävelemään pitkiä matkoja painavan varustekassin kanssa, koska hänen vanhemmillaan ei koskaan ollut aikaa kuskata häntä harrastuksiin.

Kotona Alex menisi tekemään itselleen iltapalaa ja tekisi läksyt hätäisesti samalla kun söisi. Jesse tulisi kotiin kavereidensa tai uuden tyttöystävänsä, jota Alex ei ollut vielä edes tavannut, luota. Jesse saattaisi jäädä hetkeksi syömään Alexin kanssa, kyselisi tämän päivästä ja kertoisi mitä itse oli tehnyt. Alex saattaisi pyytää apua matikassa tai fysiikassa, joita ei kumpaakaan tajunnut, mutta joissa Jesse oli aina ollut hyvä.

Kun Alex saisi tehtyä läksyt, hän suuntaisi yläkerrassa sijaitsevaan huoneeseensa ja katselisi varmaan tv:tä tai juttelisi mesessä kavereidensa kanssa. Hän saattaisi tehdä muutaman lihasharjoituksen ihan vain siksi, ettei kaikki mitä hän valmentajalle kertoisi tehneensä, olisi täyttä roskaa.

Nukkumaan tyttö menisi aivan liian myöhään, niin kuin aina. Kello olisi jo reilusti yli yhdentoista, ehkä jopa kahdentoista, kun Alex pääsisi sänkyyn. Hän makaisi hereillä ehkä tunnin, tai pidempään, koska hän oli aina ollut huono nukahtaja. Kello olisi jo reilusti yli puolenyön, kun ulko-ovi aukeaisi, ja alakerrasta kuuluisi vaimeaa puhetta merkiksi Alexin vanhempien kotiinpaluusta. Ja aamulla vanhemmat olisivat taas kuitenkin lähteneet niin aikaisin, ettei Alex ehtisi nähdä heitä. Ja luultavasti Alex nukkuisi aamulla pommiin sen takia, että oli illalla valvonut niin myöhään.

Ei kovin kiinnostavaa, mutta sellainen Alexin elämä oli, ja sellainen oli hänen normaali päivänsä. Ja, mikä tärkeintä, Alex oli kohtalaisen tyytyväinen elämäänsä. Olisihan hänellä tietysti voinut olla enemmän kavereita, ja olisivathan vanhemmat voineet päästää hänet tavalliseen kouluun tyttökoulun sijasta. Olisivatha vanhemmat voineet käydä hiukan vähemmän töissä, niin että Alex olisi nähnyt heidät useammin kuin kerran kuukaudessa, ja jutellut heidän kanssaan muutenkin kuin satunnaisesti puhelimessa. Mutta eihän kenenkään elämä täydellistä ollut, vai kuinka? Eikä Alex täydellisyyttä kaivannutkaan. Mikä oli hyvä, koska jos Alex olisi halunnut täydellisen elämän, hän olisi joutunut pettymään pahasti hyvinkin pian tapahtuvien asioiden takia.

Alexin elämä oli aina ollut melko samanlaista, eikä hänen elämässään ollut tapahutunt mitään erityistä. Hän ei ollut erityisen suosittu, hän oli keskiverto-oppilas, hän ei ollut koskaan seurustellut. Mutta nyt oli kohtalo päättänyt puuttua peliin, ja kaiken muuttava käänne odotti Alexia aivan kulman takana. Mutta minkä kulman? Sitä ei voi tietää, vaan muutos hyppää esiin kun sitä kaikkein vähiten odottaa - eikä Alexin elämä enää koskaan palaa entiselleen.

lauantai, 3. tammikuu 2009

Se ainoa oikea (Sallittu)

Title = Se ainoa oikea
Author = Lusikka jälleen :)
Beta = Minä itse :D Virheistä ilmotelkaa :D
Pairing = Eipä tässä kai silleen oo.. Ja vaik oliski ni vaikee sanoo, ku en oo edes keksiny hahmoille nimiä :)
Rating = Sallittu
Genre = En (taaskaan) osaa yhtään sanoa..
Warnings = Ööh, teksti on tosi karmeaa :D Mut vetoa siihen et kirjotin tätä kolmelta yöllä uutenavuotena :P
Disclaimer = Omistan kaikki hahmot, olen keksinyt tapahtumat ihan omasta päästäni.. En saa rahaa tän julkaisemisesta, taikka kirjoittamisesta.

A/N: Laitoin nyt tän tänne ihan vaan Helskuihmisen pyynnöstä, joten omistan tämän hänelle <3 Pelastat vaan mun päivän kerta toisensa jälkeen :DD Kiitos siitä.
Ja sitten itse tarinaan. Se on aika kamala. En pidä siitä yhtään. Mun ei pitäis kirjottaa mitään tällästä. Mun pitäis kirjottaa vaan murhista ja itsemurhista ja kaikesta pelottavasta.
Tässä viitataan yhteen (tosin täysin fiktiiviseen) hahmoon, mutta hyvin, hyvin vähän. Itse asiassa lainasin vaan jotain juttuja sen menneisyydestä :P Ja sekin hahmo on siis oman mielikuvitukseni tuotetta.. Joten, kaikki oikeudet pidätetään xP
Jos kahlaatte loppuun saakka, niin toivon kommentteja, okei? :D

Se ainoa oikea

Seisoin puistossa ja katselin taivaalle. Oli uudenvuodenaatto, mutta mä en ollu yhtään juhlatuulella. Kaikki muut oli jossain ryyppäämässä ja juhlimassa, mutta mä olin yksin ulkona. Katselin ihmisiä, jotka oli rakkaidensa kanssa ampumassa raketteja puiston lumeen peittyneellä nurmikolla, ja mun teki mieli kiljua. Miksei kukaan voinu olla tässä, mun kanssa?

Kohotin katseeni taivaalle, katselin ajatuksissani sen ääretöntö mustuutta, joka sai mut tuntemaan oloni vielä pienemmäksi ja mitättömämmäksi. Etsin tähtikuvioita katseellani, mutten onnistunut löytämään yhtään. Laskin turhautuneena katseeni takaisin vähän matkan päässä raketteja ammuskeleviin tyyppeihin. Tunsin lämpimän kyyneleen valuvan poskelleni, ja ristin kädet rinnalleni. Mulla oli aivan törkeen kylmä, vaikkei pakkasta ollut kuin jotain viisi astetta.

Sä viihit mun ajatuksiin kuin varkain. Mietin, missä mahdoit olla sillä hetkellä, ja miten juhlit uuttavuotta. Mä en ollu tuntenu sua kauaakaan, vaan pari viikkoa. Ja silti susta oli jo tullu niin iso osa mun elämää. Tavallaan mua pelotti mihin se kaikki johtais, jos me tunnettais vielä kauemmankin. Mut vielä enemmän mä pelkäsin, et sä lähtisit. Kyllästyisit muhun tai saisit tarpeekseks mun ikuisesta valituksesta. Koska sä et ollut niin kuin mä, sä et koskaan valittanu. Oikeestaan sä et ollu kertonu mulle itsestäs paljon mitään, mut tiesit silti musta kaiken.

Sä tiesit, miten mä riitelin mun äidin kanssa, miten se vihas mua syystä, jota mä en edes tiennyt. Sä tiesit, miten mä olin yrittänyt tappaa itseni. Viiltäny ranteeni auki. Vaan päästkseni pakoon elämäntilannettani, melkein sietämätöntä suruani, tuskaani. Sä tiesit mun täydellisestä, rakastettavasta isosiskosta, joka oli aina jättänyt mut varjoonsa ihan kaikessa, ja saanut mun vaikuttamaan itsetuhoiselta, kiukuttelevalta ja lapselliselta teiniltä. Sä tiesit, koska mä olin kertonu sulle. Kertonu kaiken. Enkä mä silti ollu varma, kiinnostiko se mikään sua tippaakaan. Sä suhtauduit aina kaikkeen niin välinpitämättömästi, ihan kuin millään ei ois sulle mitään väliä.

Mä kurtistin ajatuksissani kulmiani, kun mietin, mitä mä oikeesti tiesin susta. En mitään. En mä tienny edes minkä ikäinen sä olit, tai mistä sä olit tänne tullut. Ja milloin, miksi. Mä en edes ihan tarkalleen tiennyt, miten sä olit mun elämään tullut. Hiljalleen sä olit vaan hiipinyt mun maailmaan, raivannut itselles paikan mun sydämeen. Tuntui kuin sä olisit aina ollut siinä, vaikka mä tiesin ettei se ollut totta.

Humalaista naurua, kiljaisu, pamaus. Katsahdin olkani ylitse lumihangessa seisoviin nuoriin. Tosin yksi oli kaatunut, makasi vatsallaan lumihangessa ja kikatti kuin heikkopäinen. Kohotin toista kulmaani ja tuhahdin halveksivasti, vaikka tiesin ettei kikattava tyttö sitä kuitenkaan kuulisi. Ja ehkä parempi niin. En mä kaivannu hankaluuksia. En ollu koskaan kaivannu. Mut jotenkin hankaluudet löysi aina mut.

Annoin ajatusteni seilata takaisin suhun. Sulla oli ollut elämä ennen mua, ihan niin kuin mulla oli ollut elämä ennen sua. Mut miks mä en tiennyt sun menneisyydestä mitään? Mikset sä ollut kertonut mulle? Etkö sä luottanut muhun? Etkö sä pitänyt sitä tärkeenä? Vai etkö sä yksinkertaisesti halunnut mun tietävän? Olitko sä joskus tehny jotain pahaa, jotain mitä mä en ehkä ymmärtäisi? Etkö sä halunnut jakaa jotain kipeitä muistojas mun kanssa? Pelkäsitkö sä, etten mä ymmärtäisi, hyväksyisi sun menneisyyttä? Vai oliko sun elämäs ollut aina niin rauhallista ja onnellista, ettet sä katsonut tarpeelliseksi kertoa? Eikö sun menneisyydessä ollut mitään sellaista, mitä mun ois pitänyt tietää? Vai etkö sä ollutkaan tosissas mun kanssa? Leikitkö sä mulla, mun tunteilla? Viihdytit itseäs, yritit estää itseäs pitkästymästä?

"Koskaan ei saa rakastaa liikaa, koska jos rakas katoaa elämästä, sitä ei pysty unohtamaan", sanoi joku viisas ihminen joskus. Ajattelin, kuinka helppoa ois, jos tunteita pystyis säätelemään niin. Mä en ainakaan koskaan antaisi itseni kiintyä liikaa kehenkään. Mua oli satutettu, loukattu, nöyryytetty niin paljon, etten mä tiennyt kestäisinkö mä enää. Jos sä lähtisit mun elämästä, selviäisinkö mä? Miten monta kertaa voi pudota jaloilleen? Milloin sitä putoaa niskoilleen, taittaa niskansa, eikä selviäkään enää? Ei jaksa nousta enää, ei jaksa yrittää.

Säpsähdin, kun kiedoit kätesi ympärilleni. Ei minun tarvinnut katsoa, tiesin ilmankin että se olit sinä. Painoit leukasi olkapäälleeni, hengitit rauhallisesti aivan korvani juuressa. Seisoit hetken siinä, sanomatta mitään, pidit vain kiinni minusta ja sait heti oloni paljon paremmaksi.
"Mitä sä mietit?" avasit lopulta suusi, esitit hiljaisen kysymyksen. Kuiskasit sen niin hiljaa, että jos olisit ollut hiukankin kauempana, sanasi olisivat hukkuneet rakettien paukkeeseen.
"En mitään.. Ja silti kaikkea.. Sua", vastasin, ihan yhtä hiljaa kuin sinäkin. Ehkä hiljempaa. Epäilin, ettet edes kuullut sanojani.

"Sä kuulostat surulliselta. Onks kaikki hyvin?" halasit minua hiukan tiukemmin, painoit itseäsi vasten. Suljin silmäni hetkeksi, ja kun avasin ne taas, niissä oli kyyneleitä. En tiennyt, johtuivatko ne ilosta vai surusta. Vaiko molemmista. Eikä se tuntunut tärkeältä, ei sillä ollut väliä. Vaan sillä oli väliä, että sä olit siinä. Vaan sulla, vaan meillä oli väliä.
"On. Niin kauan kun sä oot siinä, kaikki on hyvin", kuiskasin.
"Sitten mä oon tässä aina", enempää sun ei tarvinnut sanoa. Silloin tajusin, mikset ollut kertaakaan sanonut rakastavasi minua. Ei sinun tarvinnut. Sait minut tajuamaan sen ilman, että varsinaisesti sanoit niin. Sä osasit valita sanasi niin, että mä tiesin sen kuitenkin.

Hellitit otettasi musta hiukan, ja käänsit mut ympäri, niin että katsoin sinuun päin. Et hymyillyt suullasi, mutta silmilläsi hymyilit. Katsoit minua otsatukkasi takaa hellästi, lempeästi. Niinhän sä aina mua katsoit. Sait mut tietämään pelkällä katseellasi, että rakastit mua, että välitit. Ettet menisi koskaan pois.
"Hyvää uutta vuotta", kuiskasit ja pyyhit kyynelet silmistäni. Sitten kumarruit suutelemaan minua.
"Kai sä tiedät, että mä rakastan sua?" kysyit vetäytyessäsi vähän, ihan vähän kauemmas.
"Tietenkin. Tyhmä kysymys", vastasin, ja jouduin nousemaan varpailleni, että yletyin suutelemaan sinua. Ajattelin, miten olin voinut hetki sitten epäillä, rakastitko sä mua oikeasti. Tietenkin sä rakastit. Et sä haluaisi, etkä edes voisi, satuttaa mua. Et koskaan.

Ja sä kertoisit mulle sun menneisyydestä, kun sä olisit valmis. Sä kertoisit. Mä olin varma siitä, kun mä suljin silmäni ja keskityin suutelemaan sua sulkien rakettien paukkeen ja humalaisten teinien kikatuksen pois korvistani. Se kaikki tuntui niin turhalta, arkipäiväiseltä, lapselliselta. Ei kellään voisi olla mitään niin hienoa kuin meillä oli. Ei kellään.

keskiviikko, 17. joulukuu 2008

Älä pelkää, sä oot nyt mun kanssa. K-15, Tokio Hotel.

Title = Älä pelkää, sä oot nyt mun kanssa.
Author = Lusikka jälleen :)
Beta = Minä itse :D Joten ei välttämättä virheetöntä tekstiä. Virheistä saa, ja pitääkin ilmoittaa!
Pairing = Eipä taida olla?
Rating = K-15
Genre = Hmm, angstia? Ja jotain muuta sellasta. :D
Warnings = Viitataan itsemurhaan ja yksi henkilö kuolee :)
Disclaimer = En omista Billiä enkä Tomia (veiläkään..), en ansaitse tällä rahaa, enkä väitä että näin olisi tapahtunut/tulisi tapahtumaan.

A/N: Manga_Fanin pyynnöstä laitoin tänne taas jotain :) Itse en oikeestaan pidä tästä ficistä, mutta en löytäny muutakaan julkasemiskelpoista. Kai tätä voi lukea kuitenki (?) Ja siis mun tyylistä angstipaskaa taas :P

Ja muistakaa, elän kommenteilla! :D

Älä pelkää, sä oot nyt mun kanssa.

Istun aamukasteesta kostealla nurmikolla ja potkin itseäni päähän, henkisesti. Takanani kohoavan tammen varjo lankeaa suurena ja tummana ylleni ja estää kasteen kuivumisen nurmikolta. Mietin mulle rakkainta ihmistä tässä maailmassa ja kyynelet polttelee silmieni takana.

Kaadun makaamaan ja yritän epätoivoisesti ajatella jotain muuta. Aina kun ajattelen nykyään veljeäni, tuntuu kuin joku iskis mua puukolla. Jos niin oikeasti olisi, musta törröttäisi satoja, varmaan jopa tuhasia, puukkoja. Pelkästään yhden ainoa päivän aikana ajatukseni harhautuvat veljeeni useita kymmeniä kertoja, ja mulla on ollut kuukauden verran aikaa miettiä ja saada puukoniskuja. Henkisiä.

Henkinen tuska on kaikkein pahinta. Mä antaisin ilomielin jonkun iskeä itseäni puukolla, jos pääsisin tästä henkisestä tuskasta eroon. Mutta mikään mahti maailmassa ei voi vapauttaa mua tästä tuskasta koko loppuelämäni aikana. Henkiseen tuskaan ei ikävä kyllä oo särkylääkettä, eikä henkisiin haavoihin laastareita. Eikä aika paranna, ei todellakaan.

Kun avaan silmäni, voin nähdä ohikiitävän pienen hetken mustatukkaisen pojan istuvan vieressäni nurmikolla ja hymyilevän hellästi. Sitten kuva katoaa, ja jään taas yksin. Siitä on kuukausi, kun olin viimeksi pihassamme kasvavan tammen varjossa Billin kanssa.

Tasan kuukausi sitten, kesäkuun kolmantena, makasin tässä nurmikolla ja Bill istui vieressäni ja hymyili mulle juuri niin, hellästi ja suloisesti. Ja saman päivän iltana Bill riistettiin multa. Enkä mä kestä tätä ikävää. Oloni on kamalampi kuin koskaan ennen.

Kyynelet valuvat poskilleni, enkä enää vaivaudu estelemään niitä, tai pyyhimään niitä pois.
Kai Bill on nyt onnellinen, siellä missä onkin. Enää Bill ei joudu kärsimään. Ei kenenkään takia eikä mistään syystä. Sen sijaan tuntuu kuin kaikki maailman tuska ois sysätty mun niskaan.

Bill sairastui syöpään puoli vuotta sitten. Se sai sädehoitoa ja solunsalpaajia, mutta mikään ei auttanu. Se syöpä vaan levis ja levis. Loppuaikoina Bill ei enää syöny syöpälääkkeitä, kipulääkkeitä vaan. Billillä oli niin hirveet kivut, että mä en voi edes kuvitella niitä. Ja silti mustatukka ei valittanut koskaan, ei kertaakaan.

Mustatukka sanoi, ettei pelkää kuolemaa. Ei enää. Ennen Bill pelkäsi. Kai Bill hyväksyi sen, ettei se parane enää. Mä taas en ole hyväksynyt sitä vieläkään. Bill ois voinu parantua! Jos se vaan ois yrittänyt. Sen sijaan Bill jätti mut yksin tänne, kestämään tän tuskan.

Kai mä olisin tehnyt samoin. En mä olisi halunnut, että Bill joutuu katsomaan vierestä, miten mä kuihdun pois vähän kerrallaan, pala palalta.
Enkä usko, että Bill olisi edes kestänyt sitä. Syöpään kuoleminen on nimittäin tuskallista, erittäin tuskallista. Eikä Billin kivunsietokyky oo koskaan ollut kovin korkea. Bill pelkää kipua. Pelkäsi.
Bill päätti, ettei halua kuolla sairaalassa kituen.

Kesäkuun kolmantena Bill lähti kotoa, muka kauppaan. Mutta Bill ei koskaan tullut takaisin. Sen sijaan, että olisi mennyt kauppaan, Bill suuntasi läheiselle rautatiesillalle ja hyppäsi sieltä junan eteen.

Billin hautajaisissa arkku jouduttiin pitämään koko ajan kiinni, koska se mitä Billistä junan alle jäämisen seurauksena jäi, ei ollut kaunis näky. Se kummittelee vieläkin mun unissa.
Mä ja äiti jouduttiin tunnistamaan Bill ruumishuoneella, enkä unohda sitä näkyä koskaan.

Nousen ylös ja päätän lähteä käymään hautausmaalla. Onhan nyt tasan kuukausi Billin kuolemasta. Saankohan mä enää koskaan sanoa Billille, miten tärkeä se mulle on?

Fanit oli luonnollisesti kauhuissaa jo Billin sairastuessa. Bill sanoi, että tahtoo esiintyä niin kauan kuin suinkin mahdollista. Ja niin kauan kuin saisi pitää hiuksensa. Suuresta määrästä solunsalpaajia huolimatta Billiltä lähti yllättävän vähän hiuksia. Tietenkään Billin kampaus ei ollut ihan niin kuin ennen, muttei siinä suurtakaan eroa huomannut.

Siitä fanit vasta kauhistuikin, että Bill hyppäsi junan alle. Jos joskus sain kävellä kadulla edes hetken rauhassa, niin nykyään se on ihan mahdotonta. Fanit tulee vuodattamaan osanottojaan aina nähdessään mut jossain. Antais mun olla ja surra rauhassa! Mä mikään kuuluisuus edes ole enää, Tokio Hotel on kuollut. Tokio Hotel kuoli sillä samaisella hetkellä, kun Bill hyppäsi siltä sillalta. Koska ilman laulajaansa ja samalla keulakuvaansa Tokio Hotelista ei oo jäljellä mitään.

En pysty nykyään edes tapaamaan Gustavia tai Georgia. Ne tuo mieleen liikaa muistoja Tokio Hotelista ja ajasta jolloin kaikki oli hyvin. Ajasta, joka oli liian hyvää ollakseen totta. Ja kova hinta me siitä ajasta jouduttiinkin maksamaan. Suru ja ilo tasapainottaa toisiaan; jos on kauan surullinen tapahtuu jotain todella hyvää, jos on kauan iloinen tapahtuu jotain todella kamalaa.
Me menetettiin Bill. Niin kovaa iskua me ei koskaan osattu odottaa.

Kävelen hautausmaata kohti huomaamatta mitään mitä ympärilläni tapahtuu. Edessäni kävelee tyttö, jolla on päällä punainen huppari. Hupparin selkämyksessä on Billin kuva. Ainoa ajatus joka päähäni tuosta tytöstä tulee on, että mun on saatava tollanen huppari.

Hautausmaalla lyyhistyn istumaan nurmikolle vaalean, auringonvalossa kylpevän hautakiven eteen. Kiveen on kaiverrettu Billin nimi, syntymäpäivä ja kuolinpäivä. Katsellessani kiveen kaiverrettuja numeroita, mietin Billin kuolleen ihan liian aikaisin. Ei Billin aika voinut olla vielä.

Viereisessä haudassa lepää hautakiven mukaan kahdeksankymmentäkolmevuotiaana kuollut mies. Billinkin ois pitänyt elää ton ikäiseksi. Elämä on epäreilua ja kohtuutonta. Bill ei koskaan tehny pahaa kellekään. Ja silti Bill kuoli. Entä sitten sellaiset ihmiset jotka on murhannu ihmisiä ja viruu vankilassa satavuotiaiksi? Eiks sellasten kuuluis ennemmin kuolla nuorina?

Kun lopulta nousen seisomaan, ei mulla ole mitään tietoa siitä kuinka kauan istuin maassa.
Lähden pujottelemaan hautakivien lomassa kohti hautausmaan porttia, ja oloni on kamala. En saa oloani helpottamaan yhtään vaikka tekisin mitä. Mikään ei auta. En voi unohtaa Billiä edes hetkeksi. Yölläkin Bill tunkeutuu mun uniin, joskus iloisena ja terveenä, joskus sairaana, joskus jopa kuolleena.

Kaduilla alkaa olla enemmän liikennettä ja epäilen kellon lähestyvän keskipäivää. Aurinko paistaa korkealta ja kuumasti, hiostavasti. Iltapäivällä alkaa varmaan sataa. Taivaanrannassa ajelehtivat pilvetkin kielivät sateesta.

Mietin Billin pitäneen sateesta. Bill tykkäsi maata sateessa takapihalla ja antaa sateen katsella itsensä ihan kokonaan. Sitä oli huvittava katsella sisältä, suojassa kastumiselta.
Yleensä, ainakin syksyisin Bill sai sateessa makaamisesta flunssan, jolloin jouduin keittelemään pikkuveljelleni kaakaota ja pitämään tälle seuraa. Oikeastaan se oli kivaa, vaikka valitinkin aina etten ole mikään kotiapulainen kun raahasin Billille kaakaota ja peittoja.
Nyt tekisin mitä tahansa, että saisin sen ajan takaisin.

Lähden ylittämään katua lähellä rautatiesiltaa, jolta Bill hyppäsi. Päätän että menen käymään vielä sillan alla olevalla penkalla, joka erottaa kadun ja rautatien. Sinne vein äidin kanssa kynttilän Billin muistoksi. Ja myöhemmin fanit vei sinne kynttilöitä myös. Nyt penkalla on suuri, pyöreä alue joka on täynnä kynttilöitä ja pehmoleluja ja kortteja ja kaikkea, mitä fanit on Billin muistolle uhranneet.
Musta se on nätti ajatus, että muistetaan idolia vielä tämän kuoltuakin.

Bille se meistä aina oli suosituin, vaikka en sitä koskaan Billin vielä eläessä myöntänytkään. Nyt näen sen selkeämmin kuin koskaan ennen. Jos mä kuolisin, en saisi läheskään yhtä paljon kynttilöitä tai muutakaan kuolinpaikalleni kuin Bill. Enkä mä edes ansaitsisi.

Olen niin syventynyt ajatuksiini, etten huomaa lähestyvää autoa ennen kuin se törmää muhun. Lennän auton nokkapelliltä sen katolle ja paiskaudun siitä kovaa asfalttiin auton taakse. Kuulen auton oven aukeavan ja kuskin juoksevan luokseni. Kaduilla kulkeneet ihmiset on pysähtyneet katsomaan, joku kiljuu.

Tuntuu kuin joku repisi raajojani irti toisistaan, kipu on niin valtava että pelkään tulevani hulluksi. Juuri kun olen varma, etten kestä enää, huomaan kadun reunalla seisomassa mustatukkaisen hahmon. Bill seisoo selvästi kadun reunalla ja hymyilee rauhoittavaa, hellää hymyään. Poika lähtee kävelemään luokseni, ja pysähtyy vasta kun on ihan vieressäni.

Bill kyykistyy viereeni ja epäilen oikeasti tulleeni hulluksi. Kipu polttaa kaikkialla kehossani ja sumentaa ajatukseni. Tunnen lämpimän veren valuvan kasvoilleni. Taistelen pysyäkseni tajuissani, mutta kipu kasvaa koko ajan ja on jo niin valtavaa, että se veisi tajun keneltä tahansa.
Pysyn tajuissani vain sen siivittämänä, että Bill on kyykistynyt viereeni. Ja sekin on vain näköharha, sen on pakko olla.

"Tom, päästä irti. Anna periks", Bill sanoo hiljaa.
"En. Mä en halua kuolla", muitsen ja maistan veren suussani heti kun raotan huuliani.
"Sit sä voit olla taas mun kanssa", Bill kuiskaa ja tarttuu käteeni. Kipu lävistää tajuntani kun Bill nostaa kättäni. Luuni ovat varmasti murtuneet ja pelkkä käden nostaminen saa mut huutamaan.
Suljen silmäni ja yritän pidätellä kyyneleitä. Bill on siinä, mun vieressä pitämässä mua kädestä. Mä voisin taas olla Billin kanssa.

Suljen silmäni ja hengitän hiljaa. Kipu alkaa kadota, mutta tajuntani ei hämärry yhtään.
"Nouse ylös", Bill kuiskaa.
"En mä voi! Mun jokainen luu on varmasti murtunut!" parahdan.
"Nouse nyt vaan", Bill sanoo ja vetää kädestäni vaativasti. Kun huomaan ettei käteeni satu enää, uskaltaudun nousemaan. Istun hetken kadulla ennen kuin nousen seisomaan.

Katselen ympärilleni ja tunnen edelleen Billin käden omassani. Taivas on luonnottoman kirkas, kirkkaampi kuin koskaan. Kaikki tummat pilvet ovat kadonneet taivaanrannasta. Ihmisiä seisoo kadulla huutamassa nimeäni ja itkemässä, mutta en kuule huutoja kovinkaan selvästi.
"Tuu", Bill sanoo ja vetää kädestäni taas. Käännähädän katsomaan taakseni, enkä voi olla parahtamatta kun näen ruumiini makaavan verilammikossa kadulla.

Kun katson itseäni, huomaan ettei vaatteillani ole verta niin kuin kadulla makaavan ruumin vaatteissa. Pyyhkäisen kasvojani, eikä niissäkään ole verta. Kipu on poissa, veri samoin. Ja murtumani ovat parantuneet.

"Mieti miltä musta tuntu nähdä oma ruumiini, se oli ainaki kymmenessä palassa! Ja verta oli ihan joka paikassa", Bill sanoo ja hymyilee pienesti.
"Miten sä oot täällä? Sähän oot kuollu", sanon hiljaa.
"Suojelusenkelin tehtäviin kuuluu hakea suojatti pois maan päältä kun aika tulee", Bill sanoo.
"Ootsä mun suojelusenkeli?" kysyn epäuskoisena.
"Olen. Mutta vaan sen aikaa että sä astut tosta ovesta. Sitten sä et tarvitse suojelusenkeliä enää", Bill sanoo ja osoittaa johonkin eteenpäin. Huomaan jonkin matkan päässä edessäni valkoisen, epämääräisen suorakulmion, joka muistuttaa etäisesti ovea.

"Tietkö, mä en oo kamalan pahoillani että sä kuolit", Bill sanoo lähtiessään kuljettamaan mua kohti ovea.
"No kiitos", sanon ja mulkaisen Billiä.
"Älä nyt heti alota tota mulkoilemista! Nyt kun sä oot kuollu, me ollaan taas yhdessä", Bill sanoo ja hymyilee.

"Mitä mulle tapahtuu kun mä meen tosta?" kysyn Billin pysähdyttyä oven eteen.
"Älä pelkää, sä oot nyt mun kanssa. Sulle ei tapahdu enää ikinä mitään pahaa", Bill sanoo.
"Enhän mä menetä sua enää?" kysyn hiljaa.
"Et, et enää koskaan. Me ollaan ikuisesti yhdessä, Tom, ikuisesti", Bill sanoo.
"Lupaatko?" kysyn ja Bill pyörittelee silmiään.
"Aina yhtä epäilevä. Etsä ees yhen kerran vois uskoo mua kyselemättä?" Bill kysyy.
"Lupaa nyt vaan", sanon ja Bill näyttää mulle kieltä.
"Okei, mä lupaan. Sä et menetä mua enää koskaan", Bill lupaa.
"Hyvä, mulla on ollut ihan sairas ikävä sua", sanon ja hymyilen. Bill vastaa hymyyni ja astuu ovesta. Tunnen Billin otteen hellittävän kädestäni ja seuraan kiireesti veljeni perässä tuntemattomaan. En halua menettää Billiä enää. Ja niin kuin Bill sanoi, mä oon nyt sen kanssa. Mulle ei voi tapahtua mitään pahaa.