Title = Kuka olisikaan arvannut? (tiedän, huono nimi.. Parempaa saa ehdotella :DD)
Author = Miä itse, eli Lusikka
Beta = Ei ole tälläkään :P
Pairing = Jukka/Jarno
Rating = K-13/K-15
Genre = Kaikennäköstä pitäs löytyä kai :D
Warnings = Itsensä telomista, huonoa kielenkäyttöä, paska kirjottaja joten tekstikin on mitä on, mahdollisesti jatkossa myös seksiä.
Disclaimer = En omista Duudsoneita, vaikken panis yhtään pahakseni, jos omistaisin :D Kaikki muut hahmot omistan. Tapahtumat ovat suurimmaksi osaksi täysin mun kieroutuneen mielikuvituksen tuotetta, jotkut jätkien tempuista on kyllä lainattu suoraan heidän tv-sarjastaan :) En väitä että näin ois tapahtunu/tuis tapahtumaan, ellei lasketa niitä ohjelmasta lainattuja temppuja. En siis väitä, että Jarno ois ihastunu Jukkaan xD

1.

Kooma. Voi luoja miten Jarno vihasikin sitä sanaa. Ja silti se pyöri jatkuvasti hänen mielessään, hän ei voinut olla ajattelematta sitä. Ja miten olisikaan voinut, kun paras kaveri makasi sairaalassa, koomassa?

Jarno oli parin viimepäivän aikana viettänyt sairaalassa aikaa enemmän kuin koskaan ennen. Hän ei ollut astunut jalallaankaan ulos rakennuksesta sen jälkeen, kun oli sinne ambulanssin kyydissä muutama päivä sitten saapunut.

Nytkin vaaleatukkainen mies istui sairaalasängyn vieressä olevalla tuolilla pää sängyn reunaan nojaten. Hän oli sulkenut silmänsä, koska häntä väsytti aivan mielettömästi. Silti hän ei voinut kuvitella saavansa unta, ei nyt. Jarno ei ollut nukkunut kahteen edelliseen vuorokauteen hetkekäkään. Hän oli vain istunut ystävänsä sängyn laidalla valvomassa toisen unta, rukoilemassa hiljaa mielessään tuon heräävän.

Huoneen ovi aukesi narahtaen vaimeasti, ja Jarno kohotti hitaasti päänsä ja kääntyi katsomaan ovelle. Nuori, tummatukkainen hoitaja oli pistänyt päänä ovenraosta huoneeseen.
"Miten sä voit?" nainen kysyi ja hymyili myötätuntoisesti. Tuo oli yksi niistä hoitajista, jotka olivat hoitaneet Jarnoa ja hänen kolmea kaveriaan useammin kuin kerran.

"Oon mä paremminkin voinut", Jarno hymähti ja pakotti kasvoilleen pienen, ilottoman hymyn.
"Uskothan sä, kun mä sanon että me tehdään Jukan hyväks kaikki mitä vaan voidaan?"
"Uskon. Mä en vaan voi olla miettimättä, et jos se ei riitä", Jarno sanoi käheästi ja käänsi katseensa takaisin sängyllä makaavaan kaveriinsa.
"Mä en voi luvata, et me saadaan Jukka kuntoon, mut ainakin me tehdään kaikkemme."
"Miksei Jukka herää? Se on ollu koomassa jo kaks vuorokautta. Miten kauan se vielä voi vaan maata tossa?"
"Kooman pituus riippuu ihan potilaasta, ja siitä mitä on tapahtunut. Jukan tila on hvyin vakava, hänen sydämensä oli pysähdyksissä melkein kaksikymmentä minuuttia, ja on ihme että hän ylipäätään on enää hengissä. Jukka on harvinaisen vahvaa tekoa, ja todella vahvasti kiinni tässä maailmassa."
"Mä tiedän. Jukka on vahvempi ku kukaan."
"Mut vaikka Jukka heräisikin, niin hän ei välttämättä enää koskaan ole ennallaan."
"Mitä sä tarkotat?" Jarno katsoi hoitajaa silmät suurina, pelokkaina.
"Niin pitkä sydämenpysähdys on voinut jättää pysyvät jäljet Jukkaan. Jukalla saattaa olla vaikka joku aivovaurio, joka huomataan vasta Jukan herättyä", nainen, Pinja, sanoi pahoittelevasti.

"Jukan on pakko tulla kuntoon. Pakko", Jarno mutisi enemmän itselleen kuin hoitajalle, ja kääntyi taas katsomaan Jukkaa.
"Mä olen pahoillani", hoitaja sanoi. Hetken kuluttua kuului hiljainen narahdus sen merkiksi, että hoitaja oli lähtenyt ja jättänyt Jarnon ja Jukan kahden.

Jarnon katse juuttui taas Jukkaan kuin lasittuneena. Niin oli parina viimepäivänä käynyt usein. Jarno vain istui tuijottamassa Jukkaa kuin yrittäen tuijotuksellaan saada tuon avaamaan silmänsä.
Jukan vaaleat hiukset olivat osittain valahtaneet hänen kasvoilleen, ja tämän kasvoilla oli hengityskoneen maski, joka huuruuntui tasaisin väliajoin Jukan hengittäessä ulos. Jarno tiesi liiankin hyvin, että Jukka hengitti vain tuon koneen ansiosta, että Jukka oli liian huonossa kunnossa edes hengittääkseen itse.

Jukan kädet lepäsivät sängyllä hänen hoikan, siniseen sairaalapyjamaan verhotun vartalonsa molemmin puolin, ja vasemmassa kädessä oli kipsi. Kipsi Jukalla oli myös jalassa, mutta sitä ei voinut nähdä, koska Jukalla oli valkoinen peitto päällään. Jukan toinen silmä oli mustana, ja hänen poskessaan ja otsassaan oli haavoja.

Oli Jukka ennenkin kaikkea tyhmää ja vaarallista tehnyt, todellakin. Tuolla oli varmaan vieläkin arvet perseessä sen seurauksena, kun hän oli istunut kuuman hellan päälle. Jukka oli vapaaehtoisesti ajanut autolla silmät sidottuina kivitalon seinään, eikä siitäkän ollut mitään hyvää seurannut. Luita oli murtunut enemmän kuin kerran, ja yhden selkärangan murtuman takia Jukka oli melkein haalvantunut, mutta näin huonossa kunnossa Jukka ei ollut koskaan ollut. Eikä Jarno voinut olla syyttämättä itseään toisen tilasta. Hänen syytäänhän se oli. Ja Jarno tiesi, että jos Jukka ei selviäisi ja tulisi kuntoon hän ei voisi koskaan antaa sitä itselleen anteeksi. Ei koskaan.

Huoneen ovi aukesi taas, ja Jarno käänsi Jukan kasvoihin lasittuneen katseensa ovelle. Jarppi asteli huoneeseen hieman väsyneen näköisenä, mutta kuitenkin pieni hymy kasvoillaan.
"Sä se vaan jaksat istua täällä", Jarppi huomautti ja veti seinän vieressä olevan tuolin lähemmäs Jukan sänkyä istuen tuolille.
"En mä voi lähteäkään", Jarno totesi yksinkertaisesti kääntäen katseensa Jarpista takaisin Jukkaan.
"HP:n pitäis kans tulla pian. Se meni vaan ostamaan kahvia. Ei vissiin nukkunu viimeyönä kovin hyvin", Jarppi sanoi. Hymy oli kadonnut hieman tukevan miehen kasvoilta hänen katsellessaan tajutonta ystäväänsä.

"Säkö sitten nukuit kovinkin hyvin?"Jarno kysyi vilkaisten silmäkulmastaan Jarppia.
"Ei valittamista. Kyllä mä melkein kymmenen tuntia nukuin", Jarppi sanoi ja haukotteli. Miten tuo oli pystynyt nukkumaan? Jarno ei saanut nukuttua edes viittä minuuttia, kuva Jukasta makaamassa tuossa ilmestyi hänen luomilleen heti kun hän vain sulki silmänsä. Hän ei pystynyt vajoamaan siihen unen tarjoamaan tiedottomuuteen jota olisi kaivannut, ei pystynyt jättämään mielessään pyöriviä itsesyytöksiä ja pahaa oloa, ei vain voinut nukkua.

"Pinja sano, ettei Jukka välttämättä enää koskaan tuu ennalleen, vaikka heräiskin", Jarno sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen.
"Mitä se sillä tarkotti?" Jarppi kysyi ja käänsi katseensa Jarnoon kohottaen kulmiaan.
"Jukka on saattanut saada vaikka jonkun aivovaurion tai jotain", Jarno sanoi purren kevyesti alahuultaan. Pelkkä ajatus siitä sai hänen selkäpiinsä karmimaan. Mitä jos Jukka vaikka menettäisi muistinsa, eikä haluaisi enää olla yksi Duudsoneista? Eihän siitä tulisi mitään, ei se vaan voisi mennä niin.

Ovi aukesi taas rikkoen hiljaisella narahduksellaan miesten välille laskeutuneen hiljaisuuden. Melkein välittömästi oven auettua huoneen täytti korkea, taukoamaton piippaus. Jarno luuli väsyneillä aivoillaan piippauksen ja oven aukeamisen liittyvän toisiinsa, ja kääntyi katsomaan ovella seisovaa HP:tä. Nähdessään HP:n kauhistuneet, valkoisiksi valahtaneet kasvot Jarno kuitenkin ymmärsi mistä oli kysymys, ja käänsi katseensa koneeseen, joka oli vielä hetki sitten piirtänyt tasaista siksak-kuviota näytölleen ilmoittaen Jukan sydämen lyövän normaalisti. Nyt koneen näytölle piirtyi vain vaakasuora viiva, ja kone ujelsi merkiksi siitä, ettei kaikki ollut hyvin.

Jarno ponkaisi ylös tuolistaan ja löi kätensä seinässä olevalle hälytysnapille pala kurkussaan edes tajuamatta vielä kunnolla mitä oli tapahtunut.

"Mitä vittua?" Jarppi älähti hätääntyneellä äänellä ja nousi seisomaan niin nopeasti, että kaatoi tuolin jolla oli istunut. Jarno ei pystynyt sanomaan mitään, tuntui kuin hänen henkitorvensa olisi umpeutunut tai jotain, eikä hän voinut hengittää. Hänen kurkkuunsa noussut pala esti äänen kulkemisen, ja vaikka Jarno yritti sanoa Jarpille ja HP:lle, että hakisivat apua, hän ei saanut aikaiseksi mitään ääntä. Jarno vain painoi hälytysnappia yhä uudelleen ja uudelleen rukoillen jonkun tulevan paikalle mahdollisimman pian.

"Mikä täällä on hätänä?" Pinjan ääni kuului ovelta, ja Jarno kääntyi hätääntyneenä katsomaan Pinjaa lopettaen hälytysnapin terrorisoimisen. Pinja katsoi hetken Jukan sydänviivaa piirtävää konetta ja kääntyi sitten palaten käytävään.
"Sydämenpysähdys seiskassa!" Pinja kailotti juostessaan käytävää pitkin hakemaan päivystämässä olevaa lääkäriä.

Jarno katsoi neuvottomana ja paniikissa kahta ystäväänsä, joiden kasvot paistoivat samanlaista ahdistusta ja pelkoa kuin hänen omatkin kasvonsa. Kaikkien aivoihin mahtui vain yksi ajatus: mikä helvetti sillä lääkärillä kesti?

Ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua, joka todellisuudessa kesti vain korkeintaan pari minuuttia, huoneeseen saapui peräti kaksi lääkäriä, ja kaksi hoitajaa, joista toinen oli Pinja.
"Ulos huoneesta!" toinen, vanhempi ja harmaatukkainen, lääkäri komensi Jarnoa, HP:tä ja Jarppia. Kaksi muuta lähtivät perääntymään ovelle päin, mutta Jarno jäi kuin lamautuneena seisomaan sängyn viereen
"Ulos!" lääkäri karjaisi ja osoitti ovea toisen lääkäri ottaessa elvytysvälineitä esille. Pinja oli jo kiskaissut peiton pois Jukan päältä ja avannut tämän sairalaapyjaman paidan napit paljastaen Jukan rinnan.

Jarno ei tuntunut edes tajuavan, että lääkäri puhui hänelle. Hän ei oikeastaan edes kuullut lääkärin sanoja. Ainoa mitä Jarno kuuli, oli sydänkäyrää piirätävän koneen pelottava ujellus. Jukka ei voisi kuolla, ei vain voisi. Eihän?

"Viekää hänet ulos", lääkäri karjaisi lopulta kääntäen katseensa Jarnosta Jarppiin ja HP:hen tajuttuaan ettei Jarno edes tiedostanut hänen sanojaan. Jarno säpsähti hereille transsistaan kun Jarppi laski kätensä hänen olkapäälleen.

Jarno riuhtaisi itsensä irti Jarpin otteesta kääntämättä katsettaan pois Jukasta.
"Jarno, meidän pitää mennä ulos", Jarppi sanoi ja tarttui ystävänsä hartiaan uudelleen. Jarnon riuhtaistessa itsensä toistamiseen vapaaksi pitkätukkaisen ystävänsä otteesta, Jarppi ei nähnyt muuua keinoa kuin tarttua Jarnoa kainaloiden alta kiinni ja lähteä raahaamaan häntä ulos huoneestaa.

Jarno yritti parhaansa mukaan riuhtoa itsensä irti Jarpin otteesta, huitoi käsillään ystäväänsä ja karjui tälle käyttäen varmasti jokaista tietämäänsä kirosanaa käskiessään tämän irrottaa läskiset kouransa hänestä. Vaikka tilanne näyttikin Jarnon kannalta aika toivottomalta, hänen tukevahko ystävänsä oli häntä huomattavasti vahvempi, ei Jarno lopettanut vastaan tappelemista edes Jarpin jo raahattua hänet huoneesta.

Ei hän mitenkään voisi jättää Jukkaa tuonne, ei tälläisellä hetkellä. Hänen oli pakko päästä takaisin huoneeseen, Jukan luokse. Hänestä tuntui, että Jukka saattaisi ihan hyvin kuolla, jos hän ei olisi paikalla. Että lääkärit saattaisivat lopettaa elvytyksen liian aikaisin jos hän ei olisi huoneessa vahtimassa heitä. Eikä hän silti voinut tehdä mitään, ei mitään, päästäkseen takaisin huoneeseen, koska Jarppi oli kaatanut hänet vatsalleen lattialle ja istui nyt hänen selkänsä päällä, eikä hän pystynyt liikkumaan siitä mihinkään.