Title = Älä pelkää, sä oot nyt mun kanssa.
Author = Lusikka jälleen :)
Beta = Minä itse :D Joten ei välttämättä virheetöntä tekstiä. Virheistä saa, ja pitääkin ilmoittaa!
Pairing = Eipä taida olla?
Rating = K-15
Genre = Hmm, angstia? Ja jotain muuta sellasta. :D
Warnings = Viitataan itsemurhaan ja yksi henkilö kuolee :)
Disclaimer = En omista Billiä enkä Tomia (veiläkään..), en ansaitse tällä rahaa, enkä väitä että näin olisi tapahtunut/tulisi tapahtumaan.

A/N: Manga_Fanin pyynnöstä laitoin tänne taas jotain :) Itse en oikeestaan pidä tästä ficistä, mutta en löytäny muutakaan julkasemiskelpoista. Kai tätä voi lukea kuitenki (?) Ja siis mun tyylistä angstipaskaa taas :P

Ja muistakaa, elän kommenteilla! :D

Älä pelkää, sä oot nyt mun kanssa.

Istun aamukasteesta kostealla nurmikolla ja potkin itseäni päähän, henkisesti. Takanani kohoavan tammen varjo lankeaa suurena ja tummana ylleni ja estää kasteen kuivumisen nurmikolta. Mietin mulle rakkainta ihmistä tässä maailmassa ja kyynelet polttelee silmieni takana.

Kaadun makaamaan ja yritän epätoivoisesti ajatella jotain muuta. Aina kun ajattelen nykyään veljeäni, tuntuu kuin joku iskis mua puukolla. Jos niin oikeasti olisi, musta törröttäisi satoja, varmaan jopa tuhasia, puukkoja. Pelkästään yhden ainoa päivän aikana ajatukseni harhautuvat veljeeni useita kymmeniä kertoja, ja mulla on ollut kuukauden verran aikaa miettiä ja saada puukoniskuja. Henkisiä.

Henkinen tuska on kaikkein pahinta. Mä antaisin ilomielin jonkun iskeä itseäni puukolla, jos pääsisin tästä henkisestä tuskasta eroon. Mutta mikään mahti maailmassa ei voi vapauttaa mua tästä tuskasta koko loppuelämäni aikana. Henkiseen tuskaan ei ikävä kyllä oo särkylääkettä, eikä henkisiin haavoihin laastareita. Eikä aika paranna, ei todellakaan.

Kun avaan silmäni, voin nähdä ohikiitävän pienen hetken mustatukkaisen pojan istuvan vieressäni nurmikolla ja hymyilevän hellästi. Sitten kuva katoaa, ja jään taas yksin. Siitä on kuukausi, kun olin viimeksi pihassamme kasvavan tammen varjossa Billin kanssa.

Tasan kuukausi sitten, kesäkuun kolmantena, makasin tässä nurmikolla ja Bill istui vieressäni ja hymyili mulle juuri niin, hellästi ja suloisesti. Ja saman päivän iltana Bill riistettiin multa. Enkä mä kestä tätä ikävää. Oloni on kamalampi kuin koskaan ennen.

Kyynelet valuvat poskilleni, enkä enää vaivaudu estelemään niitä, tai pyyhimään niitä pois.
Kai Bill on nyt onnellinen, siellä missä onkin. Enää Bill ei joudu kärsimään. Ei kenenkään takia eikä mistään syystä. Sen sijaan tuntuu kuin kaikki maailman tuska ois sysätty mun niskaan.

Bill sairastui syöpään puoli vuotta sitten. Se sai sädehoitoa ja solunsalpaajia, mutta mikään ei auttanu. Se syöpä vaan levis ja levis. Loppuaikoina Bill ei enää syöny syöpälääkkeitä, kipulääkkeitä vaan. Billillä oli niin hirveet kivut, että mä en voi edes kuvitella niitä. Ja silti mustatukka ei valittanut koskaan, ei kertaakaan.

Mustatukka sanoi, ettei pelkää kuolemaa. Ei enää. Ennen Bill pelkäsi. Kai Bill hyväksyi sen, ettei se parane enää. Mä taas en ole hyväksynyt sitä vieläkään. Bill ois voinu parantua! Jos se vaan ois yrittänyt. Sen sijaan Bill jätti mut yksin tänne, kestämään tän tuskan.

Kai mä olisin tehnyt samoin. En mä olisi halunnut, että Bill joutuu katsomaan vierestä, miten mä kuihdun pois vähän kerrallaan, pala palalta.
Enkä usko, että Bill olisi edes kestänyt sitä. Syöpään kuoleminen on nimittäin tuskallista, erittäin tuskallista. Eikä Billin kivunsietokyky oo koskaan ollut kovin korkea. Bill pelkää kipua. Pelkäsi.
Bill päätti, ettei halua kuolla sairaalassa kituen.

Kesäkuun kolmantena Bill lähti kotoa, muka kauppaan. Mutta Bill ei koskaan tullut takaisin. Sen sijaan, että olisi mennyt kauppaan, Bill suuntasi läheiselle rautatiesillalle ja hyppäsi sieltä junan eteen.

Billin hautajaisissa arkku jouduttiin pitämään koko ajan kiinni, koska se mitä Billistä junan alle jäämisen seurauksena jäi, ei ollut kaunis näky. Se kummittelee vieläkin mun unissa.
Mä ja äiti jouduttiin tunnistamaan Bill ruumishuoneella, enkä unohda sitä näkyä koskaan.

Nousen ylös ja päätän lähteä käymään hautausmaalla. Onhan nyt tasan kuukausi Billin kuolemasta. Saankohan mä enää koskaan sanoa Billille, miten tärkeä se mulle on?

Fanit oli luonnollisesti kauhuissaa jo Billin sairastuessa. Bill sanoi, että tahtoo esiintyä niin kauan kuin suinkin mahdollista. Ja niin kauan kuin saisi pitää hiuksensa. Suuresta määrästä solunsalpaajia huolimatta Billiltä lähti yllättävän vähän hiuksia. Tietenkään Billin kampaus ei ollut ihan niin kuin ennen, muttei siinä suurtakaan eroa huomannut.

Siitä fanit vasta kauhistuikin, että Bill hyppäsi junan alle. Jos joskus sain kävellä kadulla edes hetken rauhassa, niin nykyään se on ihan mahdotonta. Fanit tulee vuodattamaan osanottojaan aina nähdessään mut jossain. Antais mun olla ja surra rauhassa! Mä mikään kuuluisuus edes ole enää, Tokio Hotel on kuollut. Tokio Hotel kuoli sillä samaisella hetkellä, kun Bill hyppäsi siltä sillalta. Koska ilman laulajaansa ja samalla keulakuvaansa Tokio Hotelista ei oo jäljellä mitään.

En pysty nykyään edes tapaamaan Gustavia tai Georgia. Ne tuo mieleen liikaa muistoja Tokio Hotelista ja ajasta jolloin kaikki oli hyvin. Ajasta, joka oli liian hyvää ollakseen totta. Ja kova hinta me siitä ajasta jouduttiinkin maksamaan. Suru ja ilo tasapainottaa toisiaan; jos on kauan surullinen tapahtuu jotain todella hyvää, jos on kauan iloinen tapahtuu jotain todella kamalaa.
Me menetettiin Bill. Niin kovaa iskua me ei koskaan osattu odottaa.

Kävelen hautausmaata kohti huomaamatta mitään mitä ympärilläni tapahtuu. Edessäni kävelee tyttö, jolla on päällä punainen huppari. Hupparin selkämyksessä on Billin kuva. Ainoa ajatus joka päähäni tuosta tytöstä tulee on, että mun on saatava tollanen huppari.

Hautausmaalla lyyhistyn istumaan nurmikolle vaalean, auringonvalossa kylpevän hautakiven eteen. Kiveen on kaiverrettu Billin nimi, syntymäpäivä ja kuolinpäivä. Katsellessani kiveen kaiverrettuja numeroita, mietin Billin kuolleen ihan liian aikaisin. Ei Billin aika voinut olla vielä.

Viereisessä haudassa lepää hautakiven mukaan kahdeksankymmentäkolmevuotiaana kuollut mies. Billinkin ois pitänyt elää ton ikäiseksi. Elämä on epäreilua ja kohtuutonta. Bill ei koskaan tehny pahaa kellekään. Ja silti Bill kuoli. Entä sitten sellaiset ihmiset jotka on murhannu ihmisiä ja viruu vankilassa satavuotiaiksi? Eiks sellasten kuuluis ennemmin kuolla nuorina?

Kun lopulta nousen seisomaan, ei mulla ole mitään tietoa siitä kuinka kauan istuin maassa.
Lähden pujottelemaan hautakivien lomassa kohti hautausmaan porttia, ja oloni on kamala. En saa oloani helpottamaan yhtään vaikka tekisin mitä. Mikään ei auta. En voi unohtaa Billiä edes hetkeksi. Yölläkin Bill tunkeutuu mun uniin, joskus iloisena ja terveenä, joskus sairaana, joskus jopa kuolleena.

Kaduilla alkaa olla enemmän liikennettä ja epäilen kellon lähestyvän keskipäivää. Aurinko paistaa korkealta ja kuumasti, hiostavasti. Iltapäivällä alkaa varmaan sataa. Taivaanrannassa ajelehtivat pilvetkin kielivät sateesta.

Mietin Billin pitäneen sateesta. Bill tykkäsi maata sateessa takapihalla ja antaa sateen katsella itsensä ihan kokonaan. Sitä oli huvittava katsella sisältä, suojassa kastumiselta.
Yleensä, ainakin syksyisin Bill sai sateessa makaamisesta flunssan, jolloin jouduin keittelemään pikkuveljelleni kaakaota ja pitämään tälle seuraa. Oikeastaan se oli kivaa, vaikka valitinkin aina etten ole mikään kotiapulainen kun raahasin Billille kaakaota ja peittoja.
Nyt tekisin mitä tahansa, että saisin sen ajan takaisin.

Lähden ylittämään katua lähellä rautatiesiltaa, jolta Bill hyppäsi. Päätän että menen käymään vielä sillan alla olevalla penkalla, joka erottaa kadun ja rautatien. Sinne vein äidin kanssa kynttilän Billin muistoksi. Ja myöhemmin fanit vei sinne kynttilöitä myös. Nyt penkalla on suuri, pyöreä alue joka on täynnä kynttilöitä ja pehmoleluja ja kortteja ja kaikkea, mitä fanit on Billin muistolle uhranneet.
Musta se on nätti ajatus, että muistetaan idolia vielä tämän kuoltuakin.

Bille se meistä aina oli suosituin, vaikka en sitä koskaan Billin vielä eläessä myöntänytkään. Nyt näen sen selkeämmin kuin koskaan ennen. Jos mä kuolisin, en saisi läheskään yhtä paljon kynttilöitä tai muutakaan kuolinpaikalleni kuin Bill. Enkä mä edes ansaitsisi.

Olen niin syventynyt ajatuksiini, etten huomaa lähestyvää autoa ennen kuin se törmää muhun. Lennän auton nokkapelliltä sen katolle ja paiskaudun siitä kovaa asfalttiin auton taakse. Kuulen auton oven aukeavan ja kuskin juoksevan luokseni. Kaduilla kulkeneet ihmiset on pysähtyneet katsomaan, joku kiljuu.

Tuntuu kuin joku repisi raajojani irti toisistaan, kipu on niin valtava että pelkään tulevani hulluksi. Juuri kun olen varma, etten kestä enää, huomaan kadun reunalla seisomassa mustatukkaisen hahmon. Bill seisoo selvästi kadun reunalla ja hymyilee rauhoittavaa, hellää hymyään. Poika lähtee kävelemään luokseni, ja pysähtyy vasta kun on ihan vieressäni.

Bill kyykistyy viereeni ja epäilen oikeasti tulleeni hulluksi. Kipu polttaa kaikkialla kehossani ja sumentaa ajatukseni. Tunnen lämpimän veren valuvan kasvoilleni. Taistelen pysyäkseni tajuissani, mutta kipu kasvaa koko ajan ja on jo niin valtavaa, että se veisi tajun keneltä tahansa.
Pysyn tajuissani vain sen siivittämänä, että Bill on kyykistynyt viereeni. Ja sekin on vain näköharha, sen on pakko olla.

"Tom, päästä irti. Anna periks", Bill sanoo hiljaa.
"En. Mä en halua kuolla", muitsen ja maistan veren suussani heti kun raotan huuliani.
"Sit sä voit olla taas mun kanssa", Bill kuiskaa ja tarttuu käteeni. Kipu lävistää tajuntani kun Bill nostaa kättäni. Luuni ovat varmasti murtuneet ja pelkkä käden nostaminen saa mut huutamaan.
Suljen silmäni ja yritän pidätellä kyyneleitä. Bill on siinä, mun vieressä pitämässä mua kädestä. Mä voisin taas olla Billin kanssa.

Suljen silmäni ja hengitän hiljaa. Kipu alkaa kadota, mutta tajuntani ei hämärry yhtään.
"Nouse ylös", Bill kuiskaa.
"En mä voi! Mun jokainen luu on varmasti murtunut!" parahdan.
"Nouse nyt vaan", Bill sanoo ja vetää kädestäni vaativasti. Kun huomaan ettei käteeni satu enää, uskaltaudun nousemaan. Istun hetken kadulla ennen kuin nousen seisomaan.

Katselen ympärilleni ja tunnen edelleen Billin käden omassani. Taivas on luonnottoman kirkas, kirkkaampi kuin koskaan. Kaikki tummat pilvet ovat kadonneet taivaanrannasta. Ihmisiä seisoo kadulla huutamassa nimeäni ja itkemässä, mutta en kuule huutoja kovinkaan selvästi.
"Tuu", Bill sanoo ja vetää kädestäni taas. Käännähädän katsomaan taakseni, enkä voi olla parahtamatta kun näen ruumiini makaavan verilammikossa kadulla.

Kun katson itseäni, huomaan ettei vaatteillani ole verta niin kuin kadulla makaavan ruumin vaatteissa. Pyyhkäisen kasvojani, eikä niissäkään ole verta. Kipu on poissa, veri samoin. Ja murtumani ovat parantuneet.

"Mieti miltä musta tuntu nähdä oma ruumiini, se oli ainaki kymmenessä palassa! Ja verta oli ihan joka paikassa", Bill sanoo ja hymyilee pienesti.
"Miten sä oot täällä? Sähän oot kuollu", sanon hiljaa.
"Suojelusenkelin tehtäviin kuuluu hakea suojatti pois maan päältä kun aika tulee", Bill sanoo.
"Ootsä mun suojelusenkeli?" kysyn epäuskoisena.
"Olen. Mutta vaan sen aikaa että sä astut tosta ovesta. Sitten sä et tarvitse suojelusenkeliä enää", Bill sanoo ja osoittaa johonkin eteenpäin. Huomaan jonkin matkan päässä edessäni valkoisen, epämääräisen suorakulmion, joka muistuttaa etäisesti ovea.

"Tietkö, mä en oo kamalan pahoillani että sä kuolit", Bill sanoo lähtiessään kuljettamaan mua kohti ovea.
"No kiitos", sanon ja mulkaisen Billiä.
"Älä nyt heti alota tota mulkoilemista! Nyt kun sä oot kuollu, me ollaan taas yhdessä", Bill sanoo ja hymyilee.

"Mitä mulle tapahtuu kun mä meen tosta?" kysyn Billin pysähdyttyä oven eteen.
"Älä pelkää, sä oot nyt mun kanssa. Sulle ei tapahdu enää ikinä mitään pahaa", Bill sanoo.
"Enhän mä menetä sua enää?" kysyn hiljaa.
"Et, et enää koskaan. Me ollaan ikuisesti yhdessä, Tom, ikuisesti", Bill sanoo.
"Lupaatko?" kysyn ja Bill pyörittelee silmiään.
"Aina yhtä epäilevä. Etsä ees yhen kerran vois uskoo mua kyselemättä?" Bill kysyy.
"Lupaa nyt vaan", sanon ja Bill näyttää mulle kieltä.
"Okei, mä lupaan. Sä et menetä mua enää koskaan", Bill lupaa.
"Hyvä, mulla on ollut ihan sairas ikävä sua", sanon ja hymyilen. Bill vastaa hymyyni ja astuu ovesta. Tunnen Billin otteen hellittävän kädestäni ja seuraan kiireesti veljeni perässä tuntemattomaan. En halua menettää Billiä enää. Ja niin kuin Bill sanoi, mä oon nyt sen kanssa. Mulle ei voi tapahtua mitään pahaa.