Title = Älä pelkää, sä oot nyt mun kanssa.
Author = Lusikka jälleen :)
Beta = Minä itse :D Joten ei välttämättä virheetöntä tekstiä. Virheistä saa, ja pitääkin ilmoittaa!
Pairing = Eipä taida olla?
Rating = K-15
Genre = Hmm, angstia? Ja jotain muuta sellasta. :D
Warnings = Viitataan itsemurhaan ja yksi henkilö kuolee :)
Disclaimer = En omista Billiä enkä Tomia (veiläkään..), en ansaitse
tällä rahaa, enkä väitä että näin olisi tapahtunut/tulisi tapahtumaan.
A/N: Manga_Fanin pyynnöstä laitoin tänne taas jotain :) Itse en
oikeestaan pidä tästä ficistä, mutta en löytäny muutakaan
julkasemiskelpoista. Kai tätä voi lukea kuitenki (?) Ja siis mun
tyylistä angstipaskaa taas :P
Ja muistakaa, elän kommenteilla! :D
Älä pelkää, sä oot nyt mun kanssa.
Istun aamukasteesta kostealla nurmikolla ja potkin itseäni päähän,
henkisesti. Takanani kohoavan tammen varjo lankeaa suurena ja tummana
ylleni ja estää kasteen kuivumisen nurmikolta. Mietin mulle rakkainta
ihmistä tässä maailmassa ja kyynelet polttelee silmieni takana.
Kaadun makaamaan ja yritän epätoivoisesti ajatella jotain muuta. Aina
kun ajattelen nykyään veljeäni, tuntuu kuin joku iskis mua puukolla.
Jos niin oikeasti olisi, musta törröttäisi satoja, varmaan jopa
tuhasia, puukkoja. Pelkästään yhden ainoa päivän aikana ajatukseni
harhautuvat veljeeni useita kymmeniä kertoja, ja mulla on ollut
kuukauden verran aikaa miettiä ja saada puukoniskuja. Henkisiä.
Henkinen tuska on kaikkein pahinta. Mä antaisin ilomielin jonkun iskeä
itseäni puukolla, jos pääsisin tästä henkisestä tuskasta eroon. Mutta
mikään mahti maailmassa ei voi vapauttaa mua tästä tuskasta koko
loppuelämäni aikana. Henkiseen tuskaan ei ikävä kyllä oo särkylääkettä,
eikä henkisiin haavoihin laastareita. Eikä aika paranna, ei todellakaan.
Kun avaan silmäni, voin nähdä ohikiitävän pienen hetken mustatukkaisen
pojan istuvan vieressäni nurmikolla ja hymyilevän hellästi. Sitten kuva
katoaa, ja jään taas yksin. Siitä on kuukausi, kun olin viimeksi
pihassamme kasvavan tammen varjossa Billin kanssa.
Tasan kuukausi sitten, kesäkuun kolmantena, makasin tässä nurmikolla ja
Bill istui vieressäni ja hymyili mulle juuri niin, hellästi ja
suloisesti. Ja saman päivän iltana Bill riistettiin multa. Enkä mä
kestä tätä ikävää. Oloni on kamalampi kuin koskaan ennen.
Kyynelet valuvat poskilleni, enkä enää vaivaudu estelemään niitä, tai pyyhimään niitä pois.
Kai Bill on nyt onnellinen, siellä missä onkin. Enää Bill ei joudu
kärsimään. Ei kenenkään takia eikä mistään syystä. Sen sijaan tuntuu
kuin kaikki maailman tuska ois sysätty mun niskaan.
Bill sairastui syöpään puoli vuotta sitten. Se sai sädehoitoa ja
solunsalpaajia, mutta mikään ei auttanu. Se syöpä vaan levis ja levis.
Loppuaikoina Bill ei enää syöny syöpälääkkeitä, kipulääkkeitä vaan.
Billillä oli niin hirveet kivut, että mä en voi edes kuvitella niitä.
Ja silti mustatukka ei valittanut koskaan, ei kertaakaan.
Mustatukka sanoi, ettei pelkää kuolemaa. Ei enää. Ennen Bill pelkäsi.
Kai Bill hyväksyi sen, ettei se parane enää. Mä taas en ole hyväksynyt
sitä vieläkään. Bill ois voinu parantua! Jos se vaan ois yrittänyt. Sen
sijaan Bill jätti mut yksin tänne, kestämään tän tuskan.
Kai mä olisin tehnyt samoin. En mä olisi halunnut, että Bill joutuu
katsomaan vierestä, miten mä kuihdun pois vähän kerrallaan, pala
palalta.
Enkä usko, että Bill olisi edes kestänyt sitä. Syöpään kuoleminen on
nimittäin tuskallista, erittäin tuskallista. Eikä Billin kivunsietokyky
oo koskaan ollut kovin korkea. Bill pelkää kipua. Pelkäsi.
Bill päätti, ettei halua kuolla sairaalassa kituen.
Kesäkuun kolmantena Bill lähti kotoa, muka kauppaan. Mutta Bill ei
koskaan tullut takaisin. Sen sijaan, että olisi mennyt kauppaan, Bill
suuntasi läheiselle rautatiesillalle ja hyppäsi sieltä junan eteen.
Billin hautajaisissa arkku jouduttiin pitämään koko ajan kiinni, koska
se mitä Billistä junan alle jäämisen seurauksena jäi, ei ollut kaunis
näky. Se kummittelee vieläkin mun unissa.
Mä ja äiti jouduttiin tunnistamaan Bill ruumishuoneella, enkä unohda sitä näkyä koskaan.
Nousen ylös ja päätän lähteä käymään hautausmaalla. Onhan nyt tasan
kuukausi Billin kuolemasta. Saankohan mä enää koskaan sanoa Billille,
miten tärkeä se mulle on?
Fanit oli luonnollisesti kauhuissaa jo Billin sairastuessa. Bill sanoi,
että tahtoo esiintyä niin kauan kuin suinkin mahdollista. Ja niin kauan
kuin saisi pitää hiuksensa. Suuresta määrästä solunsalpaajia huolimatta
Billiltä lähti yllättävän vähän hiuksia. Tietenkään Billin kampaus ei
ollut ihan niin kuin ennen, muttei siinä suurtakaan eroa huomannut.
Siitä fanit vasta kauhistuikin, että Bill hyppäsi junan alle. Jos
joskus sain kävellä kadulla edes hetken rauhassa, niin nykyään se on
ihan mahdotonta. Fanit tulee vuodattamaan osanottojaan aina nähdessään
mut jossain. Antais mun olla ja surra rauhassa! Mä mikään kuuluisuus
edes ole enää, Tokio Hotel on kuollut. Tokio Hotel kuoli sillä
samaisella hetkellä, kun Bill hyppäsi siltä sillalta. Koska ilman
laulajaansa ja samalla keulakuvaansa Tokio Hotelista ei oo jäljellä
mitään.
En pysty nykyään edes tapaamaan Gustavia tai Georgia. Ne tuo mieleen
liikaa muistoja Tokio Hotelista ja ajasta jolloin kaikki oli hyvin.
Ajasta, joka oli liian hyvää ollakseen totta. Ja kova hinta me siitä
ajasta jouduttiinkin maksamaan. Suru ja ilo tasapainottaa toisiaan; jos
on kauan surullinen tapahtuu jotain todella hyvää, jos on kauan iloinen
tapahtuu jotain todella kamalaa.
Me menetettiin Bill. Niin kovaa iskua me ei koskaan osattu odottaa.
Kävelen hautausmaata kohti huomaamatta mitään mitä ympärilläni
tapahtuu. Edessäni kävelee tyttö, jolla on päällä punainen huppari.
Hupparin selkämyksessä on Billin kuva. Ainoa ajatus joka päähäni tuosta
tytöstä tulee on, että mun on saatava tollanen huppari.
Hautausmaalla lyyhistyn istumaan nurmikolle vaalean, auringonvalossa
kylpevän hautakiven eteen. Kiveen on kaiverrettu Billin nimi,
syntymäpäivä ja kuolinpäivä. Katsellessani kiveen kaiverrettuja
numeroita, mietin Billin kuolleen ihan liian aikaisin. Ei Billin aika
voinut olla vielä.
Viereisessä haudassa lepää hautakiven mukaan
kahdeksankymmentäkolmevuotiaana kuollut mies. Billinkin ois pitänyt
elää ton ikäiseksi. Elämä on epäreilua ja kohtuutonta. Bill ei koskaan
tehny pahaa kellekään. Ja silti Bill kuoli. Entä sitten sellaiset
ihmiset jotka on murhannu ihmisiä ja viruu vankilassa satavuotiaiksi?
Eiks sellasten kuuluis ennemmin kuolla nuorina?
Kun lopulta nousen seisomaan, ei mulla ole mitään tietoa siitä kuinka kauan istuin maassa.
Lähden pujottelemaan hautakivien lomassa kohti hautausmaan porttia, ja
oloni on kamala. En saa oloani helpottamaan yhtään vaikka tekisin mitä.
Mikään ei auta. En voi unohtaa Billiä edes hetkeksi. Yölläkin Bill
tunkeutuu mun uniin, joskus iloisena ja terveenä, joskus sairaana,
joskus jopa kuolleena.
Kaduilla alkaa olla enemmän liikennettä ja epäilen kellon lähestyvän
keskipäivää. Aurinko paistaa korkealta ja kuumasti, hiostavasti.
Iltapäivällä alkaa varmaan sataa. Taivaanrannassa ajelehtivat pilvetkin
kielivät sateesta.
Mietin Billin pitäneen sateesta. Bill tykkäsi maata sateessa
takapihalla ja antaa sateen katsella itsensä ihan kokonaan. Sitä oli
huvittava katsella sisältä, suojassa kastumiselta.
Yleensä, ainakin syksyisin Bill sai sateessa makaamisesta flunssan,
jolloin jouduin keittelemään pikkuveljelleni kaakaota ja pitämään tälle
seuraa. Oikeastaan se oli kivaa, vaikka valitinkin aina etten ole
mikään kotiapulainen kun raahasin Billille kaakaota ja peittoja.
Nyt tekisin mitä tahansa, että saisin sen ajan takaisin.
Lähden ylittämään katua lähellä rautatiesiltaa, jolta Bill hyppäsi.
Päätän että menen käymään vielä sillan alla olevalla penkalla, joka
erottaa kadun ja rautatien. Sinne vein äidin kanssa kynttilän Billin
muistoksi. Ja myöhemmin fanit vei sinne kynttilöitä myös. Nyt penkalla
on suuri, pyöreä alue joka on täynnä kynttilöitä ja pehmoleluja ja
kortteja ja kaikkea, mitä fanit on Billin muistolle uhranneet.
Musta se on nätti ajatus, että muistetaan idolia vielä tämän kuoltuakin.
Bille se meistä aina oli suosituin, vaikka en sitä koskaan Billin vielä
eläessä myöntänytkään. Nyt näen sen selkeämmin kuin koskaan ennen. Jos
mä kuolisin, en saisi läheskään yhtä paljon kynttilöitä tai muutakaan
kuolinpaikalleni kuin Bill. Enkä mä edes ansaitsisi.
Olen niin syventynyt ajatuksiini, etten huomaa lähestyvää autoa ennen
kuin se törmää muhun. Lennän auton nokkapelliltä sen katolle ja
paiskaudun siitä kovaa asfalttiin auton taakse. Kuulen auton oven
aukeavan ja kuskin juoksevan luokseni. Kaduilla kulkeneet ihmiset on
pysähtyneet katsomaan, joku kiljuu.
Tuntuu kuin joku repisi raajojani irti toisistaan, kipu on niin valtava
että pelkään tulevani hulluksi. Juuri kun olen varma, etten kestä enää,
huomaan kadun reunalla seisomassa mustatukkaisen hahmon. Bill seisoo
selvästi kadun reunalla ja hymyilee rauhoittavaa, hellää hymyään. Poika
lähtee kävelemään luokseni, ja pysähtyy vasta kun on ihan vieressäni.
Bill kyykistyy viereeni ja epäilen oikeasti tulleeni hulluksi. Kipu
polttaa kaikkialla kehossani ja sumentaa ajatukseni. Tunnen lämpimän
veren valuvan kasvoilleni. Taistelen pysyäkseni tajuissani, mutta kipu
kasvaa koko ajan ja on jo niin valtavaa, että se veisi tajun keneltä
tahansa.
Pysyn tajuissani vain sen siivittämänä, että Bill on kyykistynyt viereeni. Ja sekin on vain näköharha, sen on pakko olla.
"Tom, päästä irti. Anna periks", Bill sanoo hiljaa.
"En. Mä en halua kuolla", muitsen ja maistan veren suussani heti kun raotan huuliani.
"Sit sä voit olla taas mun kanssa", Bill kuiskaa ja tarttuu käteeni.
Kipu lävistää tajuntani kun Bill nostaa kättäni. Luuni ovat varmasti
murtuneet ja pelkkä käden nostaminen saa mut huutamaan.
Suljen silmäni ja yritän pidätellä kyyneleitä. Bill on siinä, mun
vieressä pitämässä mua kädestä. Mä voisin taas olla Billin kanssa.
Suljen silmäni ja hengitän hiljaa. Kipu alkaa kadota, mutta tajuntani ei hämärry yhtään.
"Nouse ylös", Bill kuiskaa.
"En mä voi! Mun jokainen luu on varmasti murtunut!" parahdan.
"Nouse nyt vaan", Bill sanoo ja vetää kädestäni vaativasti. Kun huomaan
ettei käteeni satu enää, uskaltaudun nousemaan. Istun hetken kadulla
ennen kuin nousen seisomaan.
Katselen ympärilleni ja tunnen edelleen Billin käden omassani. Taivas
on luonnottoman kirkas, kirkkaampi kuin koskaan. Kaikki tummat pilvet
ovat kadonneet taivaanrannasta. Ihmisiä seisoo kadulla huutamassa
nimeäni ja itkemässä, mutta en kuule huutoja kovinkaan selvästi.
"Tuu", Bill sanoo ja vetää kädestäni taas. Käännähädän katsomaan
taakseni, enkä voi olla parahtamatta kun näen ruumiini makaavan
verilammikossa kadulla.
Kun katson itseäni, huomaan ettei vaatteillani ole verta niin kuin
kadulla makaavan ruumin vaatteissa. Pyyhkäisen kasvojani, eikä
niissäkään ole verta. Kipu on poissa, veri samoin. Ja murtumani ovat
parantuneet.
"Mieti miltä musta tuntu nähdä oma ruumiini, se oli ainaki kymmenessä
palassa! Ja verta oli ihan joka paikassa", Bill sanoo ja hymyilee
pienesti.
"Miten sä oot täällä? Sähän oot kuollu", sanon hiljaa.
"Suojelusenkelin tehtäviin kuuluu hakea suojatti pois maan päältä kun aika tulee", Bill sanoo.
"Ootsä mun suojelusenkeli?" kysyn epäuskoisena.
"Olen. Mutta vaan sen aikaa että sä astut tosta ovesta. Sitten sä et
tarvitse suojelusenkeliä enää", Bill sanoo ja osoittaa johonkin
eteenpäin. Huomaan jonkin matkan päässä edessäni valkoisen,
epämääräisen suorakulmion, joka muistuttaa etäisesti ovea.
"Tietkö, mä en oo kamalan pahoillani että sä kuolit", Bill sanoo lähtiessään kuljettamaan mua kohti ovea.
"No kiitos", sanon ja mulkaisen Billiä.
"Älä nyt heti alota tota mulkoilemista! Nyt kun sä oot kuollu, me ollaan taas yhdessä", Bill sanoo ja hymyilee.
"Mitä mulle tapahtuu kun mä meen tosta?" kysyn Billin pysähdyttyä oven eteen.
"Älä pelkää, sä oot nyt mun kanssa. Sulle ei tapahdu enää ikinä mitään pahaa", Bill sanoo.
"Enhän mä menetä sua enää?" kysyn hiljaa.
"Et, et enää koskaan. Me ollaan ikuisesti yhdessä, Tom, ikuisesti", Bill sanoo.
"Lupaatko?" kysyn ja Bill pyörittelee silmiään.
"Aina yhtä epäilevä. Etsä ees yhen kerran vois uskoo mua kyselemättä?" Bill kysyy.
"Lupaa nyt vaan", sanon ja Bill näyttää mulle kieltä.
"Okei, mä lupaan. Sä et menetä mua enää koskaan", Bill lupaa.
"Hyvä, mulla on ollut ihan sairas ikävä sua", sanon ja hymyilen. Bill
vastaa hymyyni ja astuu ovesta. Tunnen Billin otteen hellittävän
kädestäni ja seuraan kiireesti veljeni perässä tuntemattomaan. En halua
menettää Billiä enää. Ja niin kuin Bill sanoi, mä oon nyt sen kanssa.
Mulle ei voi tapahtua mitään pahaa.
keskiviikko, 17. joulukuu 2008
Kommentit