Title = Se ainoa oikea
Author = Lusikka jälleen :)
Beta = Minä itse :D Virheistä ilmotelkaa :D
Pairing = Eipä tässä kai silleen oo.. Ja vaik oliski ni vaikee sanoo, ku en oo edes keksiny hahmoille nimiä :)
Rating = Sallittu
Genre = En (taaskaan) osaa yhtään sanoa..
Warnings = Ööh, teksti on tosi karmeaa :D Mut vetoa siihen et kirjotin tätä kolmelta yöllä uutenavuotena :P
Disclaimer = Omistan kaikki hahmot, olen keksinyt tapahtumat ihan
omasta päästäni.. En saa rahaa tän julkaisemisesta, taikka
kirjoittamisesta.
A/N: Laitoin nyt tän tänne ihan vaan
Helskuihmisen pyynnöstä, joten omistan tämän hänelle <3 Pelastat
vaan mun päivän kerta toisensa jälkeen :DD Kiitos siitä.
Ja sitten
itse tarinaan. Se on aika kamala. En pidä siitä yhtään. Mun ei pitäis
kirjottaa mitään tällästä. Mun pitäis kirjottaa vaan murhista ja
itsemurhista ja kaikesta pelottavasta.
Tässä viitataan yhteen
(tosin täysin fiktiiviseen) hahmoon, mutta hyvin, hyvin vähän. Itse
asiassa lainasin vaan jotain juttuja sen menneisyydestä :P Ja sekin
hahmo on siis oman mielikuvitukseni tuotetta.. Joten, kaikki oikeudet
pidätetään xP
Jos kahlaatte loppuun saakka, niin toivon kommentteja, okei? :D
Se ainoa oikea
Seisoin
puistossa ja katselin taivaalle. Oli uudenvuodenaatto, mutta mä en ollu
yhtään juhlatuulella. Kaikki muut oli jossain ryyppäämässä ja
juhlimassa, mutta mä olin yksin ulkona. Katselin ihmisiä, jotka oli
rakkaidensa kanssa ampumassa raketteja puiston lumeen peittyneellä
nurmikolla, ja mun teki mieli kiljua. Miksei kukaan voinu olla tässä,
mun kanssa?
Kohotin katseeni taivaalle, katselin
ajatuksissani sen ääretöntö mustuutta, joka sai mut tuntemaan oloni
vielä pienemmäksi ja mitättömämmäksi. Etsin tähtikuvioita katseellani,
mutten onnistunut löytämään yhtään. Laskin turhautuneena katseeni
takaisin vähän matkan päässä raketteja ammuskeleviin tyyppeihin. Tunsin
lämpimän kyyneleen valuvan poskelleni, ja ristin kädet rinnalleni.
Mulla oli aivan törkeen kylmä, vaikkei pakkasta ollut kuin jotain viisi
astetta.
Sä viihit mun ajatuksiin kuin varkain. Mietin,
missä mahdoit olla sillä hetkellä, ja miten juhlit uuttavuotta. Mä en
ollu tuntenu sua kauaakaan, vaan pari viikkoa. Ja silti susta oli jo
tullu niin iso osa mun elämää. Tavallaan mua pelotti mihin se kaikki
johtais, jos me tunnettais vielä kauemmankin. Mut vielä enemmän mä
pelkäsin, et sä lähtisit. Kyllästyisit muhun tai saisit tarpeekseks mun
ikuisesta valituksesta. Koska sä et ollut niin kuin mä, sä et koskaan
valittanu. Oikeestaan sä et ollu kertonu mulle itsestäs paljon mitään,
mut tiesit silti musta kaiken.
Sä tiesit, miten mä riitelin
mun äidin kanssa, miten se vihas mua syystä, jota mä en edes tiennyt.
Sä tiesit, miten mä olin yrittänyt tappaa itseni. Viiltäny ranteeni
auki. Vaan päästkseni pakoon elämäntilannettani, melkein sietämätöntä
suruani, tuskaani. Sä tiesit mun täydellisestä, rakastettavasta
isosiskosta, joka oli aina jättänyt mut varjoonsa ihan kaikessa, ja
saanut mun vaikuttamaan itsetuhoiselta, kiukuttelevalta ja
lapselliselta teiniltä. Sä tiesit, koska mä olin kertonu sulle. Kertonu
kaiken. Enkä mä silti ollu varma, kiinnostiko se mikään sua tippaakaan.
Sä suhtauduit aina kaikkeen niin välinpitämättömästi, ihan kuin millään
ei ois sulle mitään väliä.
Mä kurtistin ajatuksissani
kulmiani, kun mietin, mitä mä oikeesti tiesin susta. En mitään. En mä
tienny edes minkä ikäinen sä olit, tai mistä sä olit tänne tullut. Ja
milloin, miksi. Mä en edes ihan tarkalleen tiennyt, miten sä olit mun
elämään tullut. Hiljalleen sä olit vaan hiipinyt mun maailmaan,
raivannut itselles paikan mun sydämeen. Tuntui kuin sä olisit aina
ollut siinä, vaikka mä tiesin ettei se ollut totta.
Humalaista naurua, kiljaisu, pamaus. Katsahdin olkani ylitse
lumihangessa seisoviin nuoriin. Tosin yksi oli kaatunut, makasi
vatsallaan lumihangessa ja kikatti kuin heikkopäinen. Kohotin toista
kulmaani ja tuhahdin halveksivasti, vaikka tiesin ettei kikattava tyttö
sitä kuitenkaan kuulisi. Ja ehkä parempi niin. En mä kaivannu
hankaluuksia. En ollu koskaan kaivannu. Mut jotenkin hankaluudet löysi
aina mut.
Annoin ajatusteni seilata takaisin suhun. Sulla
oli ollut elämä ennen mua, ihan niin kuin mulla oli ollut elämä ennen
sua. Mut miks mä en tiennyt sun menneisyydestä mitään? Mikset sä ollut
kertonut mulle? Etkö sä luottanut muhun? Etkö sä pitänyt sitä tärkeenä?
Vai etkö sä yksinkertaisesti halunnut mun tietävän? Olitko sä joskus
tehny jotain pahaa, jotain mitä mä en ehkä ymmärtäisi? Etkö sä halunnut
jakaa jotain kipeitä muistojas mun kanssa? Pelkäsitkö sä, etten mä
ymmärtäisi, hyväksyisi sun menneisyyttä? Vai oliko sun elämäs ollut
aina niin rauhallista ja onnellista, ettet sä katsonut tarpeelliseksi
kertoa? Eikö sun menneisyydessä ollut mitään sellaista, mitä mun ois
pitänyt tietää? Vai etkö sä ollutkaan tosissas mun kanssa? Leikitkö sä
mulla, mun tunteilla? Viihdytit itseäs, yritit estää itseäs
pitkästymästä?
"Koskaan ei saa rakastaa liikaa, koska jos
rakas katoaa elämästä, sitä ei pysty unohtamaan", sanoi joku viisas
ihminen joskus. Ajattelin, kuinka helppoa ois, jos tunteita pystyis
säätelemään niin. Mä en ainakaan koskaan antaisi itseni kiintyä liikaa
kehenkään. Mua oli satutettu, loukattu, nöyryytetty niin paljon, etten
mä tiennyt kestäisinkö mä enää. Jos sä lähtisit mun elämästä,
selviäisinkö mä? Miten monta kertaa voi pudota jaloilleen? Milloin sitä
putoaa niskoilleen, taittaa niskansa, eikä selviäkään enää? Ei jaksa
nousta enää, ei jaksa yrittää.
Säpsähdin, kun kiedoit kätesi
ympärilleni. Ei minun tarvinnut katsoa, tiesin ilmankin että se olit
sinä. Painoit leukasi olkapäälleeni, hengitit rauhallisesti aivan
korvani juuressa. Seisoit hetken siinä, sanomatta mitään, pidit vain
kiinni minusta ja sait heti oloni paljon paremmaksi.
"Mitä sä
mietit?" avasit lopulta suusi, esitit hiljaisen kysymyksen. Kuiskasit
sen niin hiljaa, että jos olisit ollut hiukankin kauempana, sanasi
olisivat hukkuneet rakettien paukkeeseen.
"En mitään.. Ja silti
kaikkea.. Sua", vastasin, ihan yhtä hiljaa kuin sinäkin. Ehkä
hiljempaa. Epäilin, ettet edes kuullut sanojani.
"Sä
kuulostat surulliselta. Onks kaikki hyvin?" halasit minua hiukan
tiukemmin, painoit itseäsi vasten. Suljin silmäni hetkeksi, ja kun
avasin ne taas, niissä oli kyyneleitä. En tiennyt, johtuivatko ne
ilosta vai surusta. Vaiko molemmista. Eikä se tuntunut tärkeältä, ei
sillä ollut väliä. Vaan sillä oli väliä, että sä olit siinä. Vaan
sulla, vaan meillä oli väliä.
"On. Niin kauan kun sä oot siinä, kaikki on hyvin", kuiskasin.
"Sitten mä oon tässä aina", enempää sun ei tarvinnut sanoa. Silloin
tajusin, mikset ollut kertaakaan sanonut rakastavasi minua. Ei sinun
tarvinnut. Sait minut tajuamaan sen ilman, että varsinaisesti sanoit
niin. Sä osasit valita sanasi niin, että mä tiesin sen kuitenkin.
Hellitit otettasi musta hiukan, ja käänsit mut ympäri, niin että
katsoin sinuun päin. Et hymyillyt suullasi, mutta silmilläsi hymyilit.
Katsoit minua otsatukkasi takaa hellästi, lempeästi. Niinhän sä aina
mua katsoit. Sait mut tietämään pelkällä katseellasi, että rakastit
mua, että välitit. Ettet menisi koskaan pois.
"Hyvää uutta vuotta", kuiskasit ja pyyhit kyynelet silmistäni. Sitten kumarruit suutelemaan minua.
"Kai sä tiedät, että mä rakastan sua?" kysyit vetäytyessäsi vähän, ihan vähän kauemmas.
"Tietenkin. Tyhmä kysymys", vastasin, ja jouduin nousemaan varpailleni,
että yletyin suutelemaan sinua. Ajattelin, miten olin voinut hetki
sitten epäillä, rakastitko sä mua oikeasti. Tietenkin sä rakastit. Et
sä haluaisi, etkä edes voisi, satuttaa mua. Et koskaan.
Ja sä
kertoisit mulle sun menneisyydestä, kun sä olisit valmis. Sä kertoisit.
Mä olin varma siitä, kun mä suljin silmäni ja keskityin suutelemaan sua
sulkien rakettien paukkeen ja humalaisten teinien kikatuksen pois
korvistani. Se kaikki tuntui niin turhalta, arkipäiväiseltä,
lapselliselta. Ei kellään voisi olla mitään niin hienoa kuin meillä
oli. Ei kellään.
lauantai, 3. tammikuu 2009
Kommentit