Title: Myrkky
Author: lusikka
Beta: Amoureuse tuolta Halalitystä :)
Warnings: Hmm, angstia? :P
Fandom: Uniklubi
Pairing: En nyt viiti mennä paljastamaan
Genre: slash, songfic, angst
Disclaimer: Ihmisiä en omista, vaik oishan se ihan kiva jos ois yks Janne tossa narunpäässä.. Ku se on niin söpö Ja joo, en tee tällä rahaa, enkä väitä et näin ois tapahtunu/tuis tapahtumaan.. Kuten kaikki kai arvaskin?
Summary: Rakkaus saa ihmisen tekemään epätoivoisia tekoja, varsinkin yksipuolinen rakkaus.. Mun alkuperäinen idea oli, et tällä Jannen rakastetulla on työttäystävä, ja et sen suhde Janneen perustuu ihan vaan seksiin, mut se nyt ei kovin hyvin tullu esille tässä xDD
A/N: Joo tälläsen menin tossa yks yö kirjottamaan.. Ja päätin nyt kiusata tällä teitäkin Ite pidän tästä tosi paljon, koska yleensä mun kuvailu ei oo läheskään tätä luokkaa. Tässä vaan onnistuin, ainaki mielestäni, jotenki hyvin
Toivoisin, et jos joku tän vaivautuu lukemaan, ni kommentois myös. Tälläselle kirjailijanalulle ne kommentit on lähes elintärkeitä, heti siinä unen ja ruuan jälkeen :P




"Mä rakastan sua...", vain hiljainen kuiskaus kaikui huoneessa, leijui ilmassa hetken ennen kuin katosi huoneen raskaaseen pimeyteen. Eikä kukaan ollut kuulemassa niitä sanoja, ei ketään joka olisi vastannut hiljaiseen kuiskaukseen. Se ainoa jolle sanat oli tarkoitettu, oli poissa. Ainoa jonka vuoksi olisi mitään järkeä lausua ne sanat, ainoa jolle kerrottuina ne pitäisivät paikkansa. Ainoa joka ei koskaan vastaisi samalla tavalla, ei vaikka hän kuulisi samat sanat miten monta kertaa tahansa.

Pyydän et viettäisit yösi mun vierellä
Tahtoisin maistaa taas veren sun kieleltä
Kun niin helposti juovuttaa

Janne oli polvillaan huoneensa lattialla, päällään vain rispaantuneet ja polvista puhki kuluneet farkut, sukka toisessa jalassa ja kasvot itkuisina. Paksu rullaverho, jonka tarkoitus oli estää ketään näkemästä sisälle, esti nyt Jannea näkemästä ulos, näkemästä loputtoman mustaa taivasta ja sitä täplittäviä tähtiä, sekä kuuta. Kuuta joka oli valvonut niin monta tuskaista ja yksinäistä yötä hänen kanssaan ainoana lohduttajana ja kuuntelijana.

Sä tiedät hyvin kuinka pitää mua hengissä
Sun sanat valheina taas mun edessä
Mut niin kauniisti kerrot sen
Vaikka aina sattuu

Myönnettäköön, että Janne oli rakastunut. Ensimmäistä kertaa elämässään hän oli rakastunut, ja rakkaus sattui. Kukaan ei ollut koskaan varoittanut häntä, kertonut, että rakkaus tuntui niin pahalta,
että se satutti, sivalsi unelmat palasiksi ja repi sydämen rinnasta. Paiskasi sen lattialle ja talloi murskaksi, heitti samalle kaatopaikalle haavoitettujen ja rampautettujen unelmien kanssa. Mies karjaisi ja huitaisi yöpöydällään olevan valokuvakehyksen lattialle. Kehykset ja kuvan, jossa hän itse seisoi sen petollisen ja silti niin rakastettavan haaskalinnun vieressä hymyillen tyytyväisesti, näennäisen onnellisena, vaikka olikin kaikkea muuta. Kehyksen lasi hajosi helähtäen osuessaan lattiaan, halkesi siististi kahteen kappaleeseen, samalla tavalla kahtia kuin Jannen sydän oli hajonnut.

Valveilla liian monta tuntia
Vie nyt sua kauemmaksi
Käärmeen puremat mun kaulalla
Tapat minut myrkylläsi
Jos en lisää saa
Myrkkyäsi maistaa

Päivät olivat turhia, yhtä tuskaa ja kidutusta, illan ja yön odotusta. Ne Janne vietti huoneessaan odottaen illan hämärtymistä ja nukkumaan menoa, sen kaikkein rakkaimman viereen pääsemistä. Yöt olivat ainoat joilla oli väliä, ne sai sentään viettää sen ainoan ihmisen vieressä, jonka vuoksi elää. Sai olla ihan lähellä, haistaa sen tuoksun ja kuunnella hiljaista hengitystä. Ja niin ihanalta kuin se tuntuikin ja niin riippuvainen kuin Janne siitä olikin, oli se silti petollista. Petollista kuin tienpintaan talvisin muodostuva musta jää, jota ei voinut nähdä mutta joka niin helposti suisti auton kuolettavasti tieltä. Mies hymähti ja laski katseensa lattialla edessään lojuvaan puukkoon. Pelkkää seksiä, Janne oli kyllästynyt olemaan pelkkää seksiä rakastaessaan itse niin paljon, niin palavasti. Hän kurotti puukon käteensä iloton hymy kalpeilla, väsyneillä kasvoillaan.

Leijun kuin varjo sinun askelten perässä
Enkä tiedä miten pysyä hengissä
Jos en sinua kiinni saa

Hän ei tulisi koskaan saamaan vastarakkautta, hän tiesi sen. Ja nyt liian pitkään kestäneenä suhde, josta hän oli tullut niin riippuvaiseksi, oli suistanut hänet tieltään kuin musta jää suistaa auton, suistanut ja tuominnut kuolemaan. Ei hän voisi enää elää ilman rakkautta, vain nukkena toisen julmassa leikissä, joka ei tehnyt kuin leikkijänsä onnelliseksi. Hetkeksi Janne antoi väsyneiden silmiensä painua kiinni, vain hetkeksi ennen kuin hän pakotti ne auki uudelleen. Hän peilasi huoneen hämärässä kuvaansa puukon kiiltävästä terästä ja irvisti. Milloin hänestä oli sen näköinen tullut, pelkkä irvikuva entisestä itsestään, vain tyhjä kuori jäljellä. Ja kaikki se muka vain rakkauden takia? Liian kovan hinnan hän oli joutunut rakkaudesta maksamaan, ja nyt maksukyvyttömäksi asti kulutettuna hänellä oli vain yksi mahdollisuus jäljellä, vain yksi kortti käyttämättä. Viileä teräs tuntui hyvältä iholla.

Pyydän et antaisit palan sun silmistä
Päästäisiin pakoon tästä hetkestä
Kun niin hyvin tiedät sen
Miltä tuntuu...

Janne painoi puukon ihoonsa, painoi niin kovaa, että se upposi ihon läpi sen alla oleviin kudoksiin, löytäen ihon alla olevan verisuonen ja tuhoten senkin tieltään. Kipu tuntui todelliselta, se oli niin todellista, että Janne nauroi. Kipu oli ensimmäinen todellinen asia hänen elämässään pitkään aikaan. Ja hän nauroi, kai järkensä menettäneenä, ilotonta ja kolkkoa naurua, katsellessaan miten veri suorastaan roiskui hänen ranteessaan irvistelevästä avohaavasta. Tahrien huoneen valkoiset seinät, lattian, huonekalut, se muodosti lattialle pienen tismalleen sydämen muotoisen lammikon.

Valveilla liian monta tuntia
Vie nyt sua kauemmaksi
Käärmeen puremat mun kaulalla
Tapat minut myrkylläsi
Jos en lisää saa
Myrkkyäsi maistaa

Nauru vaimeni, muuttui itkuksi, kesti hetken ennen kuin sekin vaimeni. Sitten Janne kaatui kasvoilleen lattialle, silmät avoinna edelleen, nähden lohdullisen poispääsyn, kuoleman, lähenevän hiljaisilla askelilla kuin saalista kohti hiipivä kissa. Ja saaliiksi Janne itsensä tunsikin, hänellä oli leikitty niin kuin kissa leikkii saalistamallaan hiirellä ennen kuin nostaa tassunsa viimeiseen tappavaan iskuun. Ja silti hänen verestä tahriintuneet huulensa kuiskasivat viimeisiksi sanoikseen sen ihmisen nimen, jota hän niin kovasti rakasti ja vihasi, joka oli tehnyt hänen elämästään silkkaa helvettiä, ja silti niin täydellistä ollen ainoa asia jonka vuoksi elää. Ihmisen, jota hän oli kuollakseen rakastanut, mutta joka ei ollut rakastanut takaisin, eikä kai koskaan tulisi rakastamaankaan. Ei kai ihmistä voinut pakottaa rakastamaan?

Jos en lisää saa

"Jussi."

Jos en lisää saa myrkkyäsi maistaa